Kuu on kylellänsä, sanotaan kuin ei hänestä nävyk muuta, kuin yks hänen sivu-reunoistaan. Joka tapahtuu nuon 5:enä p. ylä-kuussa, ja 24:enä. p. ala-kuussa.
Kuu riippuu kynsistään, sanotaan kuin se on alaspäin makoava vaan ei kuitenkin varsin seljällänsä. Joka jollonkullon tapahtuu nuon 6:na p. yläkuussa, ja 25:nä p. ala-kuussa.
Pystö-kuu, sanotaan kuin se on ikään kuin korva pystyssä, vaan ei kuitenkin täys puoleltaan.
Lauku-kuu kuin se näyttäiksen alas-päin kallistuvan, ikään kuin se riippuis kynsistänsä, ja jonka sanotaan toimittavan pahoja säitä.
Kuun kehä t. kuu on kehässä, sanotaan sitä tummaista piirtä, joka toisinaan levitteleksen kuun ympärillä, ja joka toimittaa tuulisia, tahi rajuja ilmoja.
Kuu syöpyy, t. kuuta syyvään, t. kuu pimenee, sanotaan kuin kuu vaipuu moan pimenökseen. Virk. ku sywwas, ku syakse.
Kuun pimenös, sanotaan kuin kuu on moan peitossa. Virk. ku pimedus, t. pimmestys, ku warjotaminne. Lapk. manon pårrelem (kuun pureleminen).[120]
Mutta, se ei ollut ainoastaan kuuta ja päivää, joita ne vanhat Suomalaiset tievustelivat,[121] sitä on jo ennen sanottu etteivät olleet tähtiin tuntemisessa varsin typerät [Otava I]. Sillä että heillä oli omat nimet isoimmillen tähti-sikerillen, totistaa jo paljon, ja osoittaa että ne heistä toivottivat soahaksensa jota kuta oppia. Se oli erinomattain merimiehet, jotka kulkiissansa meren aukioilla syksyisiä öitä, taisi heistä hyötyä. Myö tunnemme meijän tarinamuksestamme, että Suomalaiset ja Virolaiset jo vanhoinna aikoinna purjehtivat vieraita vesiä, jollon kompassia ei vielä tunnettu. Päivillä ne taisivat joten kuten maihen tuntemisesta ja päivän kulusta aprikoija kulkuansa ja ajan juoksua; mutta syksyillä, niinnä pitkinnä öinnä, silloin oli Otava ja Pohjan-tähti heijän parraat soattajat. Heistä ne vielä nytkin arvoavat matkojansa, ja tiiustaavat miten paljo on kulunut yötä; ja ovat vanhoissa sananlaskuissa muistoksi jälkimmäisille toimittanut tietojansa. Näistä heijän puheenparsista on e.m. Otavan häntä on miehen peällä joka merkihtee, että yö on jo hyvin puolessa. Sanotaan myös Kekrin aikana hänestä, että on ylösnoustessamme sarvet peällä, joka merkihtee että Otavan sarvet ovat miehen peällä nuon ylösnousun aikana, eli kello 4 aamuisella. Puolen yön aikana sanoovat, että ne ovat miestä vasten pystyssä.[122] Yks toinen vanha sanallasku on hänestä myöskin: Kekrinä keskeen, ja Jouluna pois joutuu, joka tarkoittaa tähtiin kulkemista vuotta myöten [Otava I], ja toimittaa että Otava Keurin aikana nähtiin korkein taivahalla, ikään kuin meijän peämme ylitten, mutta että se jo Joulun aikana oli laskeutunna loitommallen tahi aiemmaksi.
Ne vanhat Suomalaiset tunsivat ja erinimellänsä tarkoittivat 9 erinnäistä tähteä[123] nimittäin seuravaiset:
1) Pohjan-tahti (Norbstjernan) Lapink. tjuold (seiväs, napa).