Suur' oi suru suvussamme, Kansassa iso kauhistus, Luuliit Luojan luopunehen, Kaikkivallan karmistuneen Hyljänneen hyvät ihmiset, Kosk ei auttant armotonta, Onnellinen onnetonta, Pelastant tätä poloista Kynsihistä kirotuihen Kourasta kovan kuoleman.
Miehet miss' on mielehenne, Kussa aatokset asunnoon, Kuin etten tule turvahaksi, Jouvuk jo tähän hätähän? Jo on monta muokattunna, Tuhansittain turmeltunna, Mitk' on rouvat raatellunna, Mitk' on nälät neänyttännä, Mitkä maalla murhattunna, Mitkä menetyt merellä. Jop'on kauvan jo kohottu, Nähty kyllä kyyneleitä; Lasten parkain parkumista, Vaivoja monen vanhemman; Kuinka urot surmataan, Vaimo-rukat vallotaan, Piijat joutuuvat pilailen. Hirvittää minun hiviäin, Syväntäini syytelööpi, Kohtaapi kova luontoini Muistellessa tämän murheen, Meijän aikuiset asiat.
* * *
Mutta kohta kuu kohennoo, Päivän koaret valkenoovat, Hälviää nämät hämärät. Tulipäivä sen perästä, Aamu toinen jo aloitti, Joka oli onnellinen, Lykyllinen yltä-ympärin. Pouta paisto pohjosessa, Hyvä ilmakin iässä, Lännessä että luvessakin Selkeni joka sätehe.
Nytpä ilmistyi iässä Niemen maita, saaren maita Keksittiin meren keskellä. Taipalet näiten takana, Jossa viinat vihoittivat, Onnen puut jo punoittivat, Loistivat hyvät hetelmät. Jossa ihmiset itekkin, Tiijoillansa, taijoillansa, Harjoittivat ja hakivat Soaha kukiin kunniansa, Onnesta oman osansa.
Mikä maa, mikä mantere Nosti noukkansa niin nopeesti, Ylensiin näin omin voimin? Se oil Hellas, hertaiseeni, Moa Achaijoin vanhuuesta, Jokapa viimein nyt viskaisi, Heitti hävyt helmoiltansa; Oli ollut orjuutessa, Palveluksessa pakanan; Aastaikoa monen saan Ollut armon jo alaten. Mutta nyt, aivan nykyisin Katkais kovat köytehensä, Aivan sitkiät sitehet Ratkaisi rauvan nenällä.
G—nd.
SANAN-SALAUS.[133]
Raskaus, aina kevenee; Kankeus, aina usseemmin Sulaapi.
Voima, oisikkin itestään Tullut tyhjäksi, armohois Avutak.