Monet juoksoovat jo tarinat, Käypi nyt kylässä huihku; Yksi kiittää, toinen moittii, Jokainen jotain sanoopi Olennosta tämän Otavan, Jos ei muuta — niin muotosta!
Ensin luultihin olevan Varsin vallatoin valkia, Tulta tuiskuva Turilas; Kiiettellen kipunoita Ympäri koko kylän, Korsun kuhunkin katolle
Viskoava häijyt kekälet. Moni miesi mielestänsä Luuli polven jo polttaneen, Puahtunna perä-pakarat; Tämän tulen tuikkamatak, Varomatak pahan valkian.
Siitten luettiin, lausuttiin: "Mitähään tuo merkkinööni, Salajaa nämät Sanat? Ei sitä ykskään ymmärä, Eikä arvaa toinenkana — — Totta täss' on toiset neuvot, Toiset sanat salaistunna! Paras ois panna tuon pakana Rautaisen lukon takana, Ettei lapset tuon lukisi, Eikä nuokaan nuoret kansat."
Oppineet, jotka olivat Muita muka viisaampia, Hyökin ottivat ohessaan Tutkiakseen tuon asian. Muutamat muka varoitti, Epäilivät tätä Miestä; Sanoivatten varsin olevan Ilman taijon taipumata, Ilman kouluta kokenut. Muutamat siitäkin murehti, Ettei hään, niin kuin kaikki muut, Tointunut vanhoin tapoin, Elänyt niin kuin hyö ennen. Paheksivat sitäkin paljon Kuin ei kirjan kirjuttaissa Ottanut heiltä oppia, Nouvattaakseen heijän neuvoja. Toiset taas toisinpäin totisti; Sanoivat sitä Mieheksi Jok' ei kule niin kuin muut kurjat, Astu muihen astumillen: "Annas tuon koiran kokea Vehkeitä oman väkeensä, Tuskantua omaan työhön! Niin on muutkin muikareet, Kuuluisammat kirjanmiehet Tullut tutuksi monelta, Tehnyt polvipäivinänsä." Piättivätpä vielä sen piällä: Häpiä muillen monellen, Jotka halpana pitäävät Meijän suloista Suomea, Käyttämistä oman kielen; Että tämä nyt tekiä Oli heitä häveisynnä, Työnätellyt heijän työhön. Soisit joka Suomalaisen Ajavan saman asian; Että yhteeksi hyväksi, Kansan kaiken kunniaksi, Koroittais kotikielemme Oppineillen jo omaksi. Muuta, muut taas mainihtivat.
Jotka olit olevoinaan Varsin Vanhat ja Valaisnut, Nauroivatten narskahteli; Pitivät pilkka-puheita, Suotta suutaan suihtelivat. Irvistellen ikeniään Toinen toisellen sopotti: "Tämä on laitos lapsellinen, Mielettömän miehen työtä, Suattaa Suomessa sanoja Joit' ei tunneta Turussa, Eikä osata Oulussakaan, Vielä siitten kaikkin hulluin, Ruvetak Runon-tekoon; Vuatia vallasväiltä Talonpoikaisten tapoja."
Olipa tok' joukoss' joku, Joka pisti puheen siihen: "Ei ois hullu tuo asia, Jospa kävis kerran toteen, Että saisimm' Suomen sanat Suussamme oikein sovitut, Puhtaina muista puheista. Mutta tämä Sanan-seppa Sepittää sanat sekaisin, Murtaapi puheen murretkin. Voi häijy! kuin ei tuo turka Ottanut meiltä opinsa, Suuhussansa meijän sanat; Onhaan nuo muulloinkin otettu, Ennen olleet otolliset, Kelvannut vähä kullenkin."
Sitäpä pojat Pohjanmualla Karsahasti kahtelivat, Ihmetteli aivan isosti; Sanoivat Savon puheita Pantuna aivan paksusti, Näihin lehtiin liitettynnä.
Hämaläistenkin näkiät Ottivatten ouvoksensa Ett' on Suomessa sanoja, Puheita heijän puheessa, Joit' ei Hauhoilla havata, Eikä tavat Tammelassa. Joit' ei osaa oppinutkaan, Oppimatoin ei ollenkaan.
Turkulaisetkin turkaiset Kiivastui ja kiroillivat, Sanoivat: "Sen saakeli! Mistä lie näitä tuotuna, Kannettunna näitä kaikki? Joit' ei ouk kuultu kuunna pänä Parahalta meijän Papilta, Lujimman Lukkarin suusta. Miksikäs siitt' tämä heittiö Juuri nyt häpäisi heijät, Niin ylpiästi ylönkahtoi?"