KEÄNNOKSIÄ LAPIN KIELESTÄ.

Koska Lapin-kieli on kuuluva siihen yhteiseen Suomalais-kieliloatuun — ei ainoastaan siitä, että kaks kolmatta osoo hänen sanoistaan on Suomalaisia, tahi Suomeenpäin vetäviä; mutta myös siitäkin, että koko hänen kieli-rakennos (språkets grammatikaliska byggnad) on varsin meijän kielenmukainen, ja ikeän kuin perustettu samoilla anturoilla — niin tahtoisimme mielellämme moamiehillemme toimittoo jotakuta tietoa siitä; ja jos ei muuta, niin jolla kulla esimerkillä osottoo heijän runomusta ja laulamusta. Vaan tästä heijän runonteoistaan tunnetaan niin vähä, että tuskin juletaan siitä puhua, liioitenkin koska ollaan heijän kielessäkkin varsin äkkinäisiä. Kuitenkin tahomme me kerroittaa sitä, mitä olemme kuulleet muilta, ja mitä myö ite olemme jo osittain tulleet tästä kuulemaan.

Mitä ensinnik heijän lauluin laulamuksesta tuloo sanottavaksi, niin se kuuluupi meijän korvissamme varsin pahallen, että olemme epäillyksessämme, jos sitä kuhuttaneen laulamiseksi vai uluamiseksi. Ite kuhtuuvat hyö tätä juoiket t. juoikastallet, joka merkihtee "loilotella, hyrräillä" (tralla, gnola som Lapparne); että meijän tavalla laulella, kuhtuuvat hyö laulot, laulotet, veiset. Tästä tuloo, että kuhtuuvat omaa lauluansa juoikem, vaan vieraista lauloin, laulotes, wuöle, veisa.

Että peättää heijän laulamuksesta jotaik, ilman että ensin siihen tottua, oisi yhtä sopimatoin, kuin että puhua yhtä asiata jota ei ymmärretäk; sillä heijän laulut ei ouk arvattavia meijän nykyistä (moderna) soittamustamme mukaan, vaan kahottavinna varsin omalla tavallaan. Kuin ensin kuulin heijän laulavan, niin se kuuli minusta pian ikään kuin tuuli oisi syvämmoassa vanhoja honkia puistellut, jotta antoivat ainian sitä yhtä ja samoa narkuttamista. Meärättyjä tahi täyvellisiä eäniä ei paljo selitetäk missään, vaan yhtä naukumista tahi räykyttämistä, joka yksi-eänällisuutensa tautta kuuluu kyllä rumasti. Vaan kuin usseemmin heitä kuultiin, niin keksittiin että ehkei näissä ollut vissijä meärättyjä eäniä, niin oli heissä kuitenkin jotakuta järjestystä tahi lomausta, joka yksimukaisuutensa suhteen, ei ollut varsin ilman merkityksetäk, koska se sillä kuvaili sen ra'an ja alaistoman luonnon, jossa elivät, ja anto meillen ikään kuin ymmärrystä siitä harjottamattomasta ihmisen eänestä, joka ei ouk vielä koroittanut ihtesek oikeeksi lauluksi. Ettei nämät heijän loilottamiset mahak olla varsin ilman mieluisuveta heijän muka korvissansa, arvaamme siitä, että hyö heitä laulaissaan leppyyvät ja mieltyyvät.

Mitä tästä Lappalaisten laulamuksesta vielä tuloo muistettavaksi, niin luulen minä keksinein jotta joka erinäinen sana yltyypi jo yksinään koko heijän laulamukseen. Nimittäin sillä tavalla, että ikään kuin tässä meijän nykyisessä soittamuksessamme voaitaan laulamukseen kokonaista värsyä, (tehty monesta erinäisestä sanan-juonesta, rader ),[194] ja niin kuin vanhoin Ruomalaisten ja Greekkalaisten lovistamiseksi ei vaaittu muuta kuin yhtä sananjuonta (sepitetty monesta yksinäisistä sanoista),[195] niin tarvitaan Lappalaisten joikkimiseen, ainoastaan yhtä yksinäistä sanoo. Tahi hyö viruttaavat koko laulamuksensa yhellä sanalla, sillä tavalla että jos se oisi lyhyvempi kuin pitäis, niin hyö sitä viivyttää ja venyttää, ja jatkaavat siihen usseemittain polven lä, joka heijän kielessä merkihtee yhtä kuin vakutos-sana (adverb, affirm.) pa, pä meijän kielessämme, että sillä muka soaha sitä pitemmäksi.[196] Ne Lappalaiset, joita olen nähnyt, ovat kaikki laulaneet varsin yhellä tavalla. Soatua vähä viinoo piähänsä, istuit hyö lattiallen niin kuin heijän on tapa,[197] ja rupeisivat kyyrysillään virsiänsä hyrräillemään, ja koska joku synkä sana tuli heijän suuhun, silloin aina koroittivat eäntänsä, ikäänkuin meijän velhot, koska haltioissaan pureiskeloovat hampaaitansa. Minä olin tuttu yhen Lappalais-Oppivaisen kanssa nimellä Fjellner, joka minun aikana oli Upsalan Opistossa, ja joka oli syntynyt varsin Lappalaisilta vanhemmilta Jämtlannin Lapissa. Hään oli ehkä se ainua ja ensimmäinen peri-Lappalainen, joka oli tässä Opistossa opetustansa harjoittanut. Hään sanoi Lappalaisilla ei olevan oikeita lauluja tahi veisuja, ainoastaan kolmet tahi neljä peä laulamusta (hufvud-melodier) kaikkiaan[198] joihin soittaavat ja lauleloovat mitä tahtoovat, sillä tavalla että sanat veitään ja venytetään näihen soittoihin, ilman minkäanlaisetak muutokseta. Tahi heijän laulut ovat sanoistaan joka-päivällistä puhetta, joka laulettaissa virutetaan tällaisihin joikkimisihin.

Hään sanoi heillä kyllä olevan muutamia laulun-sipaleita, vaan ettei heitäkään missään eroitettu puheesta, ei sanoin-tointumisella eikä polviin polkumisella, eikä miliääk muulla sellaisella puheen tahi kielen-harjoittamisella. Niin hään muka toimitti mullen asian, liekköhän siiten oikeen sitä ymmärtännyt? Ilman hänetäk niin oli minun ajallain Upsalan Opistossa muitakin Oppivaisia Lapin moasta, nimittäin veljeikset Lars L. ja Pet. Laestadius,[199] jotka olivat syntyneet (Ruohtalaisilta vanhemmilta) Arjeplogin kirkonkunnassa Åselen Lapissa; ja H.F. Björkman, joka oli kotoisin Gellivaaran pitäjästä Luuleon Lapissa, heitäkin minä usein kysyttelin tästä heijän kielestä ja runomuksesta, vaan eivät hyökään sanoineet Lappalaisilla olevan muita lauluja, kuin tällaista joikkimista. Jos nyt tätä verroitetaan siihen, mitä K. Linnan-Soiton-Johtattaja (Kongl. Hof-Kapellmästaren) Häffner kirjuttaa Lappalaisten lauluista (lue Swea, I Häft. Uppl. 2, p. 110), joka kehuu heitä varsin somiksi ja kauniiksi, niin emme tiiä itekkään mitä uskottaisiin. Kyllä kaikitekkin Häffner paremmin ymmärsi heijän soittoon, kuin ykskään muu; mutta on myös mahollinen etteivät hänellen laulaneet heijän omia vanhoja remputoksiaan, vaan muita nykyisempiä lauluja, jotka heissäkin löytynöön. Taitaa ehkä myös olla, etta erinäisissä Lapin-maissa lauletaan eri tavalla, ikään kuin heijän kieli ja puheen-murret ovat varsin erillaiset, niin että tuskin ymmärtäävät toisiaan. Sisälle piostaan kuuluu heijän laulut usseemmittain olevan heijän Poroista ja Peuroistaan, tahi heijän peto-pyytämisestään ja mehtään manoistaan; jollon-kullon myöskin heijän naimistaan ja tytön kaupoistaan. Harvoin, ja ehkei koskaan, puhutak heissä salauksista tahi vanhoista ihmeistä ja kummituksista.[200]

I.

PORO-LAULU.[201]

Voahi, Vasa, Poro Vaeltaa kahta kolmee tietä, Mylvii moness' korvess' ja holvistoss', Noustua ylös, paneiksen [moata] vuaran harjun peälle.

(Lapin kielellä).