Homerus eli nuon 900 aastaikoa ennen Kristuksen syntymistä. Missä paikassa hään oli syntynyt on tietämätöin, sillä seihtemät kuuluisat kaupunkit kiskoittelivat keskenänsä soahaksensa tätä kunniata.[275] Myö tunnemme hänestä ainoastaan, että hään oli yksi Greekkalainen Runo-niekka, joka sokeana kulki ympärin laulellen laulujansa kansan ja kuninkaihen kuulla. Hänen isänsä sanotaan olleen Mäon, ja hänen äitinsä Kritheis, joka oisi pitänä synnyttää häntä Melen virran rannalla, Smyrnan kaupunkin tienoilla. Kuitenkin on puheet hänestä niin monellaiset, ettei heihin oo peällenluotettavoo. Moni on näillä ajoilla myös epäillyt semmoisen miehen ollenkaan löytyneen, ehkä laulut hänen nimellä ovat tulleet kuultuiksi ja koottuiksi. Suurin osa näistä hänen runomuksista ovat jo kavonneet ja joutuneet hukkaan; ainoastansa Iliadi, Odyssea ja hänen Hymnit ovat vielä jälellä. Nykyisemmät tiiustajat ovat luulleet löytäneese ettei nämätkään kaikki ouk yhen miehen tekemiä, eikä myös yhenkään ajan; jota hyö sekä kielästä että muista asioista ovat arvaneet. Hyö ovat sen eistä aprikoineet, että Homerus ainoastaan on koonnut ja yheksi voitto-runoksi[276] sovittanut muita entuisia ja vanhan-aikuisia Runoja.
Koska myö olemme koitellaksemme ottanut että suomentaa yhtä sipaletta Iliadin kuuenesta Rapsodiasta, niin tahomme myöskin selittää mitä Homerus tässä hänen kirjassansa lausuu. Hään laulaapi yhestä pitkällisestä ja aivan kuuluisasta soasta, joka aloitettiin yhen akan tautta, ja lopetettiin kuolemalla monen miehen, ja monen kaupunkin ja hallituksen hävittämisellä. Tämä Troijan sota on siitä merkillinen, että se saattaapi tietyn ajanluvun tarinamuksessa. Se teki senaikuisten kansoin joukossa suuren muutoksen, sillä muutaman heistä se hävitti, muutaman kohotti; siitäpähän sai moni uus hallitus alkunsa. Tämä asia joka on vanhoin salausten ja satuin kanssa sevoitettu, on lyhykkäisesti tämmoinen.
Peleys (joka oli Achileyn isä) oli kuninkaan Aeakon poika Aeginasta, ja Thetis (hänen vaimonsa) oli Nereon tytär, ja Phtian ja Scyron hallihtia. Kuin heijän häitä juotiin, niin tapahtui yks asia, joka on tullut moneltakin lauletuksi, ja mainitaan moailmassa matkaan soattaneen suurimmia tapauksia. Näillä ajoilla Jumalat ei ottaneet pahaksi tulla ihmisten pitopaikkoihin. Hyö olivat myöskin näissä häissä soapuvilla, heijän muka antimillansa. Vaan koska Eris joka oli riitoin suojatar,[277] ei ollut sinne kuhuttu, niin pistipä se hänen vihaksensa, ja vainoataksensa tätä, riitautti hään ne korkein-sukuiset vieraat keskenänsä, niin ettei heillä sunkaan ollut näistä häistä pitkiä pitoja. Tätä teki hään sillä tavalla, että hään viskaisi heijän joukkoon omenan jonka peälle oli kirjotettu: "sillen kauniimmallen Emoisellen".[278] Tuostapa vasta nousi tora kilvoitellessansa keskenänsä kuka heistä oli muka kauniin, ja kellen omena oli annettava; Junolle, Minervalle, vain Venukselle. Kuin eivät muuten tainneet tätä sopia, niin ottivat Parin (kuninkaan Priamon poika) riitan ratkasiaksi, koska hään oli kuuluisa kaikista, hänen vakaisuutensa suhteen. Hään peätti että omena piti annettaman Venuksellen koska hään piti häntä ihanaisinna. Kostoaksensa tätä, lupaisi Venus hänellen sen kaikkiin soreimman neijon Achaijoisten tyttärilöistä. Voan Paris ej mieltynytkään piikoihiin! Hään sai nähäksensä sen kauneutensa suhteen kuuluisan Helenan, Menelauksen puolison, ja ihastui siihen. Silloin kuin hänen mies oli männyt Kretaan ukko vainajansa perimään, niin Paris sillä välillä lennätti Sparthaan, ja siinä Venuksen avulla keänytti hään Helenan mielen, niin että hään miehensä hyljättyä seuraisi Parin kanssa Troijaan, ottain ainoastaan myötensä muutamia piika-orjia, ja omia hetuleitansa ja pähkineitänsä (nipper och juveler).
Vaan Tyndarus, Helenan isintimä ja Sparthan muinonen kuninkas, oli jo sitä ennen vannottanut kaikki Greekan Ruhtinaiset, kuin muka kävivät hänen tyttärensä kosiomassa, että heijän piti kaikki yksinmielisesti suojelman ja varjeleman sitä heijän joukostansa, jollen hään oli antava tämän hänen piikansa. Kuin kaikki olivat männeet siihen lupaukseen, niin hään otti Menelauksen vävyksensä, ja antoi hänellen sekä tytön että hallituksen. Kiinitetyt tästä lupauksesta, ja muutonkin ystävyytestä Menelausta kohtaan, valmisteleitivat nyt kaikki Greekan sankarit rankaisemaan tällaista koiruutta.
Se on tästä heijän soan-piosta, kuin Homerus lausuupi Iliadissansa;[279] tässäkin Rapsodiassa.[280] Yhestä soasta, joka oli julma käytöksestään, vaan merkkillinen niihen monen Uroisten ja Sankareiten suhteen, jotka molemmin puolin tässä toisiansa kohtaisivat, ja joihen vehkeistä Homerus aivan suloisella ja mielen-huvittavalla tavalla runoilee. Vaikka hään itekkin oli Greekkalainen, niin hään kuitenkin kertoopi nämät asiat niin totuullisesti ja vilpittömästi, ettei hään missäkään paikassa ylistä omiansa kiitoksellansa, eikä taas alenna vihollisiansa moittimisellaan. Hään antaapi lauluissansa heijän sotia ja tapella keskenänsä, ikään kuin meijän silminnähen, ja sallii kullenkiin lukiallensa ite mieltänsä myöten heitä kunnioittoo ja ylisteä.
Se episodi,[281] jota myö tässä olemme koitellaksemme ottanut että suomentoo, on hyvä kyllä totistamaan, mitä hänestä olemme sanoneet. Myö olemme variten vasten valinneet tätä paikkoa joka on yksi niistä soreimmista, että sillä moa-miehillemme näyttäisimme luontoa kunnon miehen, ja hellän vaimon syväntä.
Hektor, soassa yksi jalo ja uljas sankari, vaan kotonansa hellä-syvämminen isä ja rakas puoliso, kiiruhti ennen tappelua kotiinsa jää-hyväisiä heittämään vaimollensa ja pojallensa. Mutta vaimo — joka sillä ajalla pienen lapsensa kanssa oli nousnut korkeisen torniin, että sieltä kurkistellen miekkoin ja miesten keskelle käsittää oman Uronsa — ei ollutkaan kotona. Kuultua tätä, kiiätteli Hektor tappeluhun. Mutta vaimo, koska hään ei ollut tavanut miestänsä muihen joukkossa, laskiin tornista moahaan; ja tultua kaupunnin porttiin tapaisi hään siinä miehensä, jouvuttaissaan sotaan. Itkein likisteli, syläili ja rukoili hään häntä olemaan pois tappelemasta, osottain hänelle oman lapsensa ja vaimonsa onnettomuutta, jos häntä tapettaisiin. Liikutellaksensa hänen syväntä, muistutteli hään häntä mitenkä hänen appensa ja lankot olivat jo tulleet vihamiehiltänsä surmatuiksi, niin että hään (joka oli yksinään jälellä) nyt oli hänen ainua toivo ja turva. Kuultua näitä, Hektori ei tainnut lykätä hänen puheita tyhjiksi; mutta muistutti häntä, että oli hänellä muutakin suurempata velvollisuutta valvoaksensa; että kalpa oli hänellen muka kallis, ja hänen virkansa, joka vaati häntä uhramaan ihtiänsä isämmaan suojellokseksi. Sillä, vaikka hään kyllä arvaisi että isä ja äiti ynnä kaikki hänen veljeikset piti tulla surmatuiksi, ja koko hallitus hävitetyksi, niin ei tämä kaikki tehnyt häntä niin levottomaksi ja murheen-alaiseksi, kuin koska hään mielehensä juohutti vaimonsa ja lapsensa tulevaista onnettomuutta. Puhuttaissa tästä, antaapi Homerus isän-rakkauen poisvaikentua hänen syvämmestä velvollisuuteen suojelemaan omiansa. Pantua lakkinsa pois peästänsä otti Hektor pojan syliinsä, antoi hänellen suuta ja siunauksensa, rukoillen Jumalata hänen eistänsä, niin kuin yhen sankarin tulee rukoilla. Kuullessa hänen toivotuksensa, soahaksensa muka pojastansa Uron, joka oisi iseensä uhkiampi, ei äitikään muuta tainnut kuin itkee ja nauraa. Tehtyä tätä, pani Hektor poikansa jälleen äitinsä syliin, hyväili käillään vaimoansa, ja lohtutti häntä sillä sanalla, ettei yksikään ouk hyvä vasten Jumalan tahtoa soaha häntä vahinkoittaneeksi. Hään käski häntä seneistä keäntäimään kotiinsa, ja rauhassa omia töitänsä toimittamaan, ja heittee muka miehillen pitämään soasta murheen. Puhuttua näin, pani Hektor jälleen rauta-lakin peähänsä, ja äiti riepu kulki murheissansa kotiin, kahellessaan taaksensa yhtenään, niin kuin hään oisi muka arvanut, tämän olevan viimeisen kerran kuin hään puhutteli miestänsä. Tällainen on se tapaus jota Homerus runoopi näissä hänen 133:nissä värsyssä, ja joista nähään että ihmisillä jo niillä ajoilla oli samat luonnot ja mielet kuin meijän ajoilla.
* * * * *
Mitä toas näihin keännöksiin tuloo, niin on mainittava, että myö olemme niin paljon kuin suinkin on mahollinen tavoittaneet perustus-kielen henkellistä luontoa; mutta myö olemme vielä siittenkin enemmin pitänneet huolta tästä meijän omasta kielestämme, ettei tuo tulisi murretuksi eikä sorratuksi. Sillä kosk emmö ole tehnyt tätä keännöstä Greekkalaisillen luettavaksi, vaan Suomalaisillen, niin olemme myös, enemmin harjoittaneet mitä voaitaan meijän kieleen, kuin mitä heihin kuuluu. Jospa sen tautta jossa kussa löytyisi yhtä sanoa, joka ei oisi toimitettu varsin kannallensa (efter ordet), niin se on kuitenkin toisella sopivalla sanalla Suomeksi tarkoitettu. Jos muutenkin meijän keännöksessä oisi paljon vikoja ja virheitä, niin muistakaatte veikkoset, että se on ensimmäinen koetus aivan äkkinäisellä ja vaikealla tiellä, kussa ei löyvyk yhtä polkuakaan astuaksein. Mitä värsyin mittaamiseen[282] tuloo, niin on ollut meillen suureksi vastukseksi, että Greekkalaiset ja Ruomalaiset enemitten tarkoittivat kielessänsä mittausta, mutta myö karaistusta.[283] Sillä ilman mittaamatak heijän värsyt eivät maksa mitään, eikä meijän toas sanat, ilman karkaisematak.[284] Se on sen eistä mahotoin, että Suomen kielellä sovitella saman-luontoisia versyjä kuin Latinan ja Greekan kielellä; tahi jos kohta sitä saatettaisiin, niin eivät kuitenkaan kuuluk millenkään. Meijän on täytynnä seneistä sovittoo innot[285] (meijän sanoissa), siinä kussa Greekkalaiset panivat painot,[286] (heijän puheessa). Tällä tavoin olemme harjoittaneet että näihen versyin meärättelemisessä aina tarkoittoo intoa enemmin kuin painoa; ja koska painot kuus-nivelisissä värsyissä,[287] on alussa kuhunkin nivelen, vaan into (meijän kielessä) alussa kuhunkin sanan, niin olemme löytänyt sopimattomaksi, että Greekkalaisten ja Ruomalaisten tavalla asettaa leikkaukset[288] sanoin keskellen, vaan olemme heitä sovittanut heijän välillen, niin paljon kuin suinkin on ollut mahollinen.[289] Ainoastaan vieraat nimet (semmoisia löyvät v. 371, 379, 397, 415, 436, 457), äkkinäiset sanat, ja omat yhteenliitetyt puheet (semmoisia tavataan v. 369, 398, 420, 424, 434, 442, 454, 455, 461, 498), ovat liitoksessansa suvainneet tämmöisen kahteenpanemisen. Viispolviset sanat (femstafwiga ord) ovat ehkä ne ainuat jotka Suomenkielessä ovat paraittain kahteen-leikattavia, nimittäin sillä tavalla, että ne kolmet ensimmäiset polvet teköövät ensimmäisessä nivelessä yhen dactyluksen,[290] ja ne toiset molemmat yhen spondeuksen,[291] tämä on liioitenkin soveltuva jos näissä polvissa on pituutta jo entuuesta, niin kuin e.m. urholli-suuteis (v. 443). Vastapäin kuin tämä tuloo paremmin harjoitetuksi, ja meijän kielemme enemmin ehkä taivutetuksi, niin kuuluisi meijänkin ehkä korvissa otolliseksi että lovistoo[292] kuus-nivelisiä värsyjä sanoin-leikkuuttamisella. Mutta koska se nyt kuuluu meistä ouvollen, niin olemme sitä tahallamme välttäneet. Mitä muuta tulisi ehkä sanottavaksi, niin koska dactyliset värsyt ovat ne kauniimmat ja täyvällisimmät, niin olemme harjoittaneet heitä soahaksemme; ja ainoastaan jollon kullon niin kuin sanan vaihokseksi ottanut spondeiloita.[293] Mutta varsin vieraita nimiä, olemme löytänyt tarpeelliseksi että lovistaa viivyttämisellä, tahi tehä heistä spondeiloita, jotta Suomalaiset heitä paremmin käsittäisivät. Kahet värsyt ovat liian-täyteläiset (hypercatalecticus redundans) (v. 386, 476); ja kaks alkaa anapaestolla (v. 413, 442).[294] Muutoin olemme välttänneet että Ruohtalaisten tavalla sepittää äkkinäisiä, monin-liitetyitä pitkiä sanoja, ja toisin puolin olemme myös kavahtanut ettei liiaksi katkaista ja lyhentee puhettamme.[295]