Yks episodi Homeruksen Iliadin VI:sta Rapsodiasta,
Värsystä 369-502.
Puhuttu: kiiruhti pois se raut'lakin-loistava Hektor. —
Kohtapa siitten hän tulikin kultaisen kotinsa luokse, 370.
Vaan hän ej kotona löynyt Andrómache, valitun vaimon;
Sillä hän lapsensa kans, kans kauniisti hametun orjan,
Tornin nastalla seisoi, ja haikiast itki ja huokais.
Hektor, kuin hän ej huoneessa löynyt tuot' vilpitöint' vaimoo,
Kävi hän kynnykseen ast, siin seisoi, ja piijoilta kysyi: 375.
"Kuulkopas, Tyttäret hoi! puhukaa totuutta mullen:
Mihin on talosta tullut, Andrómache valittu vaimo?
Liekköhän kälysten luonn', tahik kauniisti hametuin natoin,
Vaan lie hän männyt Atheneijaan, kussa ne muutkin
Troijan ihanat Tyttäret lepyttää suuttuneen Luojan"? 380.
Vastaisi hänelle silloin, se nöyrä ja joutuva neitsy:
"Hektor, koskassa kiivaasti käsket mun puhumaan totta,
Ei hään ouk kälysten luonna, eik' kauniisti hametuin natoin,
Eik hään o Atheneijaan männyt, kussa ne muutkin
Troijan ihanat Tyttäret, mielyttää suuttuneen Luojan; 385.
Mutta hän Ilion torniin on nousut, koska hän kuuli, ett
Troijaiset hätässä oli, ja Danait voittonsa puolla.
Sillä hän muuriinpäin juokseva, juosten jo jouvuttiin sinne,
Ikään kuin hurja; ja myötensä piijalla kannatti lasta".
Neitopa niin: ja Hektor hän pian pois huoneesta läksi, 390.
Samoa tultua tietä, kauniita katuja myöten.
Skaijan porttiin piästyä kaupunkin kauhihan kautta
(Tästäpä kulki se tie, joka ketoillen käyttävä oli)
Juosten sen vastahan tuli, se rikkaasti naitettu vaimo,
Andrómache, joka oli sen ylpiän Eetion tytär. 395.
Eetios, hään joka asui Plákoisten jynkällä mäillä,
Hypoplakoisten Thébesse, Kilikeisten piämies;
Tyttären tämän oil nainut, se kuparilt-suljettu Hektor.
Sepä sen vastaan nyt tuli, ja myötens oil piikansa myöskin,
Kantain sylissäns pojan, viel' aivan nuoren ja pienen, 400.
Ainua Hektorin poika, kaunis kuin taivaan tähti;
Jonkapa Hektor Skamandrioks nimitt', vaan muut Astyanaks;
Silläpä Hektori hään — hään suojeli Ilion yksin.
Eänetä, kahtoi hän poikansa peälle, ja hiljasti nauroi;
Mutta Andrómache ite, hän vieressä seisoi ja itki, 405.
Tarttui sen käteen kiin, ja hänelle puhui ja sanoi:
"Mokoma mies, sun urhollisuuteis sun hautahan viepi —
Lausuvoo lastais ett siäli, eik' minua vaivaista vaimoo,
Jokapa kohta on leskekseis jääpä, sill' Daneit sun tappaa;
Kaikki ne käyp sinun peälleis. — Ehk' olisi mullenkin paremp, 410.
Että sinulta hyljätty, vaipua muahan; sill muuta
Turvoa mulla ei ouk, kuin sinä oot Manalaan männyt,
Kuin murheet mustat; sill' ei o mull iseä eik' äitikään kultaa.
Sillä se tuima Achilleys hän minunkin isäini tappoi,
Koska hän hävitti Kilikeisten kultaista kotoo, 415.
Thében, portiltans korkein, ja Eetion hakkaisi moahan,
Kuitenk' hän häntä ei roatellut, (sillä hän kunnioit' häntä);
Vaan hän poltti sen ruumiin, ja somasti laitetut aseet.
Hauvall' hän mukkulan teki, jonk ympärin istuttvat puita,
Vuoressa asuvat neijot, Aegidinkantajan piijat. 420.
Seihtemät veljeini myös, jotka olivat kotona silloin,
Kaikki ne yhtenä päivänä muuttivat Manalan moahan;
Kaikki hän tappoi, se jaloistaan ketterä julma Achilleys,
Roavain kouk-sorkkaisten keskell', ja valkia-villaisten lampain.
Mutta mun äitin, kuin hallihti Plákoisten synkiä maita, 425.
Koska hän häntä ja kaluja muita oil sualiksi suanut,
Hään häntä vapaaksi antoi, vaan ottipa mainion maksun;
Kuitenkin nuolet Dianan myös häntäkin kotona tappoi.
Hektor, sie yksinäns olet mun isäin, ja ainua äiti,
Olet mun veljeini myös, ja olet mun toveri kultain. 430.
Ole nyt armahtavainen, ja jääpäs nyt tornihin tänne!
Älä sun poikoisi orvoksi tie, eik leskeksi vaimois.
Silläpä joukkoisi kokoo fiikunanmäille, sill' siinä
Kaupunkin salpaus on, ja yliten piästävät muurit.
Kolmast' jo koitteliit tässä, ne kohta tänn tulevat Urot, 435.
Molemmat Ajacet, ja se kuuluisa Idominéus,
Ja ne molemmat Atreidit, ja Týdeon uhkia poika;
Lienekkö heitä siitt' neuvoinut yksi tietävä Noita,
Vaan lie heit' kehoittaneet ja yllyttäneet omaat mielet".
Hänelle vastais ja sanoi, se rautlakinloistava Hektor: 440.
"Tämäkin kaikki huolen mull tekööpi, vaimo; mutt enemp'
Ma pelkään Troijan miehii, ja hamehenkantavii vaimoi,
Josma kuin pelkuri painuisin poisi tappelluksesta:
Luontoinkaan tätä ei suvaihte, sillämä Uroksi aina
Opin, ja Troijan ensimmäisissä miehissä käymään; 445.
Suahaksein kuultuksi isäini kuuluisan nimen ja omain.
Mutta hyvinma tuotakin tiijän ja mielessäin arvaan,
Että lähestyy päivä, kuin pyhäkin Ilios vaipuu,
Priamos ite, ja Priamon keihiin käytetty kansa;
Kuitenk en sure niin koivin tuot' Troijaisten tulevaa surmaa, 450.
Ei Hekaben, eikä myöskään Kuninkaan Priamon omoo,
Eikä myös minun veljeisten, jotka kyll' moneet ja uhkeet,
Muahan vaipuvat ovat, vihamiestensä alla,
Niinkuinma sinua suren, kosk' joku vask-vyötetty Dane
Viep' sinun itkevän pois, ja lopettaa vapaus-päiväis; 455.
Ja kuinsa Argossa asuva, kankaista toisellen kuvot,
Ja kuinsa vettäkin kannat Hyperejast tahi Messejast,
Tahtoais vasten; tok pakko kova sun tuohoonkin käskee.
Sanova kerran on joku, kuin hän sinun itkevän näkee:
Tämä on Hektorin vaimo, jok' soass' oil kaikista julmin 460.
Troijaisten hevoisväist, jotk' tappeli Ilion ympäir.
Näin, joku lausuupi kerran: ja murheisi muuttuupi uuveks,
Kaivaten tällaista miestä, ett orjeutestais piästä.
Peittäköön minua kuoltuain peälleini viskattu multa,
Ennen kuin kuulen sun huutois, kosk' sinua vankina viijään"! 465.
Puhuttu näin, niin pojan ois ottanut, paistava Hektor.
Mutta lapsipa sylihin soreast vyötetyn orjan
Kiänsiin parkuin, peljäten kasvoja rakkaimman isän,
Peljäten paistavaa vaskee, ja jouhista hirmuista huiskuu,
Jonka hän rautlakin harjasta kauheesti riippuvan näki: 470.
— Nytpä tuo nauroi isäkin rakas, ja äitikin rukka.
Sievest nyt lakkinsa piästänsä puotti, se paistava Hektor,
Pantua muahan sen kirkkaasti kiiltävän vasken; ja siitten
Antoi hän lapsellen suuta, ja hiljasti sylissään souvatt',
Rukoillen Zeustä, ja Jumaloit muitkin, hän rupeis ja puhui: 475.
"Jupiter ja työ muutkin Jumalat, suvaitkoo sitä! ett
Poikaini kuuluisaks tulis kuin itekkin Troijaisten joukoss';
Väkeväks voipaaksi myös, ja Ilion voimakkaaks Uroks!
Että sanottais kerran, uhkiamp' on hän kuin isäns;
Tultua tappeluksesta, tuokoon hän verisen eineen 480.
Viha-miestänsä voitettuu; iloitkoon mielestään äiti!"
Niin hään puhui; ja poikansa pani taas sylihin äiti-
Rukan: joka sen otti, ja painoi poveensa vasten
Itkein naurava. Mies tuon näki, ja siälitti häntä,
Hyväili käillänsä häntä, ja hänellen puhui ja lausui: 485.
"Kultaini, elä sie sure mun eistäin niin varsin ja paljon,
Luojan tahtoa vasten, ei minua liikutak ykskään.
Eihään löyvy sit' miest', joka omansa onnensa välttää,
Lie hän pelkur' vai tuima, kuin kerran on moailmaan tullut.
Kiännä siitt' kultainen kotiis, ja omat askareis laitak, 490.
Kaiteis kuin värttänäis myöskin, ja sinun piikojais käske
Toimittaa totella työnsä; sill soast' on miehillen murhe;
Kaikista, liioitenk' mull', jotk' Ilioss' syntyneet ovat."
Puhuttu: Hektor, moasta, rautalakkinsa otti
Jouhilla pujotun: kotiinsa kulki nyt vaimokin rukka, 495.
Katteli monaisten taakseen, ja vuotatti kyyneleit' kyllä.
Kohta hän siittenkin tuli myös kohten kultaista kotoo
Miesi-murhajan Hektorin; löysipä sisässä monta
Piikoa, jotkapa kaikki hän surullisiksi myös soatti.
Elävän vielä, omassa kotossa, itkivät häntä; 500.
Sillä hyö piättivät kaikki, ettei hän soasta eneä
Palaisi takaisin, piästyä käsist' ja kynsist' Achaijoin.
MUISTUTUKSIA JA SELITYKSIÄ.
v. 369. Puhuttu; Niissä eillimäisissä versyissä (joista tässä on kysymys) kerroitaan, että Héktor veljensä Párin luonna, kiiruhtamassa häntä sotaan. Sillä ajalla kuin hään tähään valmisteliin, sanoi Héktor pikimältäns juoksevansa kotiinsa, taloansa kahtomaan, ja jäähyväisiä ottamaan vaimoltansa ja pojaltansa, sillä se oli hänellen aivan tietämötöin, jos hään tästä tappeluksesta eneä palautuis jälleen. — Raut'lakin-loistava (hjelmblänkande); Rautalakki e. Rautakypärä (hjelm). Tällaisia pitivät ne vanhanaikaiset, heijän peänsä peittona tahi varjona. Meijän esivanhemmat tiettivät niitä rauvasta, josta hyö myös meijän kielellä ovat Rautalakkiloiksi tullut kuhutuksi; vaan Greekkalaiset valmistivat heitä vaskesta eli kuparista. — Héktor oli Kuninkaan Priámon poika, yks kauhia sota-sankari: ja kaikista Troijan sota-uroista se uljin ja tuimin, joista Homerus lauleloopi. Hään kuhtuu häntä aina koksythaiolos (Rautalakilla loistava) jolla sanalla hään ymmärtää yksi löyhkyvillä höyhenillä loistava rautalakilla varuistettu sotia; yks Greekkalainen sananparsi, joka ej merkihte mitään muuta, kuin että hään oli uljas ja jalo, tahi jalosti sotiva.[296]
v. 371. Andrómache oli Kuninkaan Eetíon tytär, ja Héktorin vaimo, kaikista Homeruksen naisista, parraain ja sivein. Homeros antaapi hänellen sen liikanimen (epithét) Leukoleios (kyynäspiästänsä valkoinen), joka puhe meijän kielellämme parhaittain tulkitaan sillä sanalla: valittu.
v. 372. Kans kauniisti hametun orjan, tahi kans pulskisti puetun piijan; sillä tässä on puhe semmoisesta piika-orjasta, joka oli lapsen-kahtoja, t. korjaja, — hamettu t. pitkällä hameella vaatettu; sillä Greekkalaisten vaimoväki piti yhtä aivan pitkee hameen-laijaa, jota ne kuhtuivat péplos, ja jolla hyö kokonansa peittivät ihtensä.
v. 373. Nasta (altan, balkon, öfwersta tornkransen); sillä Andrómache nousi ylimmäiseen tornin nokkaan, että hään sieltä sotaväin joukossa oisi miehensä nähnyt. Sillä hään tahtoi kuolemankin hetkellä ej olla kaukana hänestä, ja jos ej muuten, niin ies silmillänsä seurata häntä, josko hään koatui tahi voitti?
v. 374. Kotona e. "huoneessa".
v. 375. Seisoi e. "seisahti"; — Piijoilta merk. palvellus-piijoiltansa.
v. 376. Hoi! Tässä kolmanessa nivelässä ei piek olla muuta, kuin tämä yksi sana, jonka perästä yksi Pyrrhikon[297] pituinen huokaus (paus) on piettävä, koska tällä sanalla matkitetaan yhtä huutamista tahi hojottamista.