G—nd.
TYTTÖÄ KAUNISTA KAHELLESSAIN
Sanaus.
Taivaan tyttö! huuleis on hunaja, kieleis on mettä,
Suloinen suusi — tulinen silmäisi on;
Josma sun nännäiskin näkisin! ne ovat kauniimmat kaikist';
Poveini polttaavat hyö, mielyttää mieleini juur' —
G—nd.
MUISTUTUKSIA MEIJÄN VANHOISTA KANSALLISISTA SOITOISTAMME.
Koska myö kerran olemme ruvenneet perkamaan meijän omiamme vanhuksiamme, ja tarkoittanneet parempoo tietoa ei ainoastaan meijän Runomuksestamme,[299] mutta myöskin meijän vanhoin viisauesta, ja heijän muusta elämästä, että sillä saisimme vähittäin valaistuneeksi meijän omoo tarinamustamme, niin luulemme me etttä meijän vanhat kansalliset laulamukset[300] ovat soitostaankin aivan merkilliset, ettei siitäkin jotaik puhua; tahi myö uskotaan että se oisi ansioksi arvattava, harjoittaa ja ilmoittaa meijän omoa vanhoa soittamustamme,[301] sellainen kuin se vielä osottaiksen meijän vanhoissa lauluissa ja soitoissa. Sillä kansan mieli ja ajatus pitäis siinäkin ilmistyä; ikään kuin muissa hänen toimituksissansa. Tahi kansan soittamuksen täytyy aina olla yksi puhkaus hänen tunnosta, (ett uttryck af dess känsla) ikään kuin hänen Runomuksessansa puhkistuuvat hänen juohtumukset (liksom dess fantasi röjer sig i poesin).
Meijän tietäksemme ei ouk vielä ykskään ottanut hakeaksensa, sitä vähemmin harjoittaaksensa meijän Suomalaista soittamustamme; se on niin kuin meijän muutkin omat laitokset heitetty uneukseen ja pilkaukseen. Se oisi ollut meillen hauskaksemme, jos joku jo e.m. 500 vuotta siitten oisi kirjaan pistänyt meijän silloin olevaiset Suomalaiset soitot; ja se olkoon tulevillen huvitukseksi, että myö nyt tätä tehään. Mitä näihen iästä tuloo, niin on arvattava, että ne ovat vanhemmat kuin sanottiin, mutta mitenkä sitä soattaneen toistoo? —
Jos Runon soittamus eli laulamus on niin vanha kuin ite runot, niin siinä oisi toistusta kyllä, että hyö ei ouk toisen päivän synyttämiä. Se on uskottava että laulamus ei ainoastaan ouk yhtä vanhaa kuin laulun-sanat, mutta monta vanhempi, sillä laulamus on se piiros johon sanat suljetaan ja sovitetaan, ja koska piiros on aina vanhempi kuin mitä hänessä suljetaan, niin on myöskin runon-soitto paljoa vanhempi kuin ykskään meijän runoista. Meijän runoin ikee ei myö tiijetäk, mutta sitä myö tiijätään että Suomalaiset jo vanhoinna aikoina[302] olivat kuuluisat heijän runon laulamisesta, joihen piiroksiin heijän taikaukset ja loihtumiset siitten sovitettiin; ja että se sana Runo — joka Ruotinkin vanhassa kielessä merkihti sekä laulua, että ite viisautta, että myös näitä neniä (de bokstäfwer) joilla sitä toimitettiin — on peri vanha, nehään siitä, että Odin jo sanotaan heitä harjoittanneen. Tacituksen aikana heitä jo nimitettiin Ruomissa, joka näyttää että hyö mahtaavat olla lähes 2000 aastaikoa vanhat, tahi ennen meijän vuos-lukua.
Jos sen eistä Runot on niin vanhat kuin heijän nimet; kuinka vanhat eikös siitten Runon soitot liene, jotka ovat heitä vanhemmat? Mutta siiten on toinen kysymys, jos heitä vanhuutessa laulettiin varsin sillä tavalla kuin nyt, tahi jos eivät hyö ouk ajan kululla jossakussa muuttuneet. Tämä on tietämätöin, vaan uskottava, että jos hyö oisivat muuttuneetkin, niin se mahtaa olla niin varsin vähä, ettei se meitä eksytä heijän luontoansa tuntemasta; josta myö kohta tulemme enemmin puhumaan.