Otawa, Osa I / eli Suomalaisia huvituksia

by C. A. Gottlund

Se on oppineilta jo havaittu että kielet olivat vanhuutessa enemmin runolliset (poetiska) ja soitollen tointuvaiset (musikaliska, stämda för assonans, harmoni, melodi) kuin nykyisin; että sitä myöten kuin kansa valistuu, niin sitä myöten hään kavottaa myös kielestänsä tätä vanhoo runollista luontoa, joka syntyy puhtaaksi puheeksi;[303] tahi se vaipuu olemasta yksi puhkaus[304] ainoastaan heijän tunnollensa, ja tuloo soveliammaksi toimittamaan heijän ajatuksia ja ymmärtämyksiä. Moni on sen eistä luullut, että kielet vanhuutessa hoastettiin enemmin laulamalla kuin puhumalla, tahi että ihmiset tarkoittivat kielessänsä enemmin eäntää ja sointua,[305] kuin sanoja ja puheita; ja se näyttä kyllä, kuin tämä luulo ei oisi ilman perustuksetak. Jos ei tunnetak muuta, niin tunnetaan että kaikissa kansoissa tavataan lauluja ja soitto-neuvoja (olkoon ne hyvät tahi huonot) jo kaikkiin vanhimmillakin ajoilla. Nähty on myös, ettei muut soitot mielytä sitä roakoo rahvasta, kuin ne jotka hyvin tärisee ja kiljuu heijän korvissaan, sillä heijän kuulo-aistimet ovat aivan karkeet, ja tarvihtoovat kovoa paukuttamista, ennen kuin heltyyvät. Tästä tuloo että sen valaistamattoman kansan soitto-neuvot ovat kimakkaat ja kiljuvaiset eänestään, niin kuin Ruohtalaisten Nykkel-harppu, Skottilaisten Säkkipilli, ja Lappalaisten Rumpu j.n.e.; tästäpä tuloo myöskin että Suomalaiset ovat nykyisin pois-heittäneet kantelettansa, ja remputtaavat nyt pahapäiväisillä vinkuvilla viuluilla.[306] Mutta ettei vanhoina aikoina ouk ollut varsin niin, tavataan vielä heijän vanhasta kauniista soitikasta,[307] heijän vanhoista kauniista laulamuksista, ja heijän suloisesta runomuksesta.

Se on ensinnik mainittava, että Suomalaisilla on oma vanha soittelo kuhuttu kantele, joka jo teoltaan osottaa vanhuutta,[308] ja yksinkertaisuutta,[309] ja jota ei tavatak muualla missään. Ettei se ouk vierailta haettu, toista hänen Suomalainen nimensä, ellei sitä selitettäsik Ruomalaisten sanasta cantare.[310] Vielä merkillisempi on, että se on luonnostaan niin hilja- ja hellä-eäninen, että se näyttää ainoastaan olleen tehty suosioitellakseen suru-mielisiä ja ala-uloisia,[311] vaan ei iloksi roa'an talon-pojallisen rahvan, joka toistaa että kansan mieli ja luonto ei ouk ollut varsin semmoinen kuin nykyisin. Kuin nyt tutkistelemme niitä soittoja joita sillä soitettiin, niin löyvämme heitäkin ilman mitään pauhamista varsin tyynestä luonnosta, usseemmittain lauhkia-eänisiä,[312] niin kuin muka muihenkin kansoin vanhimmat laulut.

Kuin nyt tarkemmin tiijustelemme meijän vanhoa Suomalaista soittamustamme, niin havaimme että se on kahellainen; nimittäin ensinnik se joka osoittaiksen meijän vanhoissa kansallisissa lauluissa, eli se joka on soatettu sanoilla, ja joka on jo enemmin antainnaan meärättyihin eäniin (som redan öfwergått till mera artikulierade ljud). Nämät laulamukset, joissa sanat on jo sovitetut soittoon, tahi jossa soitto on jo ikään kuin taivuttanut ihtiänsä sanoin, luetaan muissa kansoissa kaikkiin vanhimmiksi soittamukseksi, johon hyö tutkimisellaan taitaavat tulla tietäviksi. Näihin on meijän Suomalaiset Runon-soitot luettavia. Mutta meillä on vielä yksi toinen soitto-loatu, joka on meijän mielestämme vielä vanhempi, ja jota myö sen eistä eroitamme näistä — se on muka meijän paimenen-soitot. Hyö ovat niin vanhat ettei heillä eneä löyvyk sanojakaan, ja tietämätöin on, jos sellaisia on milloinkaan löytynyt.[313] Sillä hyö ovat ikään kuin syntyneet meärämättömiltä eäniltä,[314] koska eivät ouk soanneet sanojakaan heihin sopimaan. Hyö ovat nopeemmin loilotuksinna laulettavia, tahi kuin hujauttelemuksia mehässä, annettu sarvella karjallen, Karhuja kajottaakseen, ja korpiin kaikuttaakseen; vaan ei että niillä muka mielyttää miehen mieltä. Kuitenkin ovat hyö meistä varsin suloiset ja rakkaat, sillä hyö muistuttaavat meitä meijän nuoruuen iästämme, ja meijän koti-majoistamme, hyö juohuttaavat meijän mieleemme niitä aikoja jollon meluisimme kotimehissämme, ja jollon heissä kuulimme maan-kylän tyttölöihen soittavan sarvillansa, karjan kellon kaikattavan, ja korvissa koiran haukkuavan. Nämät paimenen-soitot ovat muista soitoista luettavia ikään kuin lapsillisia lausumuksia, jotka eivät ouk vielä koventuneet miehen täyvelliseen puheesen. Että paimenen-soitot ovat kaikkiin vanhimmat, ja ovat ikään kuin syntyneet ihmiskunnan lapsillisessa iässä, nähään siitä, että heitä soitetaan sarviloilla, jotka ovat ne kaikkiin vanhimmat soitikat sukukunnassamme.[315] Myö tunnemmo että ne muinoiset kansat ensin vanhuutessa olivat karjan kaitsiat.[316] Sitä luetaan jo vanhassakin testamentissa, Abelista alkain.

Myö uskomme, että jos muillakin kansoilla oisi muka tallella heijän vanhimmat paimenen-soitot, niin ne oisivat ehkä kaikki melkeen yhtäluontoisia,[317] sillä hyö ovat kaikki ikään kuin sarvessa syntyneet, ja kasvaneet näinnä yksisinnä vanhoinna aikoinna. Se on paha kyllä ettei muut kansat ouk ottaneet näistä paremmin voaria, tahi julistanneet heitä muillen, ja se olkoon luettu meillä ansiokseksemme, jos oisimme muka ne ensimmäiset jotka ottaapi heitä toimittaaksemme.

Nämät paimenen-soitot, jotka tässä nyt annetaan teillen, ovat Savosta kotoisin; mutta uskottava on että niitä soitetaan muissakin Suomalaisissa maakunnissa. Sitäk ensimmäisetäk[318] niin ovat toiset kaikki ylöskirjutetut Juvan pappilassa, kirkko-kylän paimenilta.[319] Se oisi toivottava, että meijän moamiehet, muissakin moan-paikoisamme, ottaisivat sen vaivan ja ylös-kirjuttaisivat niitä laulamuksia, jotka heissä ehkä vielä löytynöön. Koska minä yhestä kylästä olen yksinäini soanut näin monta soittoa, miten iso joukko eikös siitten heitä mahtaisi soaha, jos heitä keräileisimme koko Suomenniemestä. Tosi on kyllä, että iso joukko heistä on lähtenyt toinen toisestaan, ja että ne juuri vanhat ovat ehkä varsin harvat. Mutta hyö ovat kuitenkin kaikki yhteen kuuluvia ja kirjaan pantavia, koska heitä näin vanhuesta lauletaan; myö oumme heitä myöskin sen eistä tässä kirjaan pistäneet.

Koskei näillä paimen-soitoilla löyvyk sanoja, niin olen minä kuitenkin uskaltannut että joten kuten sovittaa sanoja heihin, jotta sillä paremmin heitä muisteleisimme, ja taitaisi mielessämme pi'ellä, liioitenkin koska niin harvat meijän omista soitoistamme ovat lauluiksi harjoitetut. Minä olisin kernaasti sanoissakin tahtonut tavoittaa samalaista yhtäläisyyttä ja yksin-kertaisuutta, kuin soitossakin, mutta se on ollut mullen työläs, nouattaakseni.[320] Tästä minä tahon muistuttoo, että soitossa on arvo, vaan ei sanoissa. Hyö ovat perin vanhat, vaan nämät nyt vasta tehtyt. Soitto on tässä peätarkoittamus, sanat ovat ainoastaan yksi sivu-aine (biomständighet).

Mitä toas tuloo sanottavaksi siitä toisesta soiton-loavusta, nimittäin meijän lauluista, eli siitä soittamuksesta, kussa jo sanat ovat soittoon sovietetut, niin sekkiin on kahellainen; nimittäin 1) Runon soitto,[321] ja 2) muut (vanhat kansalliset) laulamukset; johon nykyisempiäkin lauluja on luettavia.

Mitä Runoihin tuloo, niin on jo mainittu heijän vanhuuesta, myö tahommo sen eistä ainoastaan nimittää, että ne ovat siitäkin merkilliset, että heitä lauletaan viis-neljännessä nivelessä[322] jota muuten harvoin tavataan. Heitä lauletaan nyt kahella vaihoksella,[323] vaan koska se toinen vaihos ainoastaan on yks lähtämä tahi vaihtaus[324] siitä ensimmäisestä, ikään kuin toinen sana[325] useemmittain on yksi kertaus tahi selitys siitä ensimmäisestä, niin on uskottava että heitä vanhuutessa ainoastaan laulettiin yhellä vaihoksella. Tätä teköö moni vielä nytkin, ja näin heitä tänäkin päivänä vielä lauletaan Viron-moassa, ehkä heijän soitto siellä on vähä toisellainen. Kussakin vaihoksessa (eli koko vanhassa Runon-laulussa) ei löyvyk muuta kuin kaks niveltä,[326] joista se toinen näyttää niin kuin sekin muka ois ainoastaan yksi vaihtaus siitä ensimmäisestä. Että asia mahtaa olla tällainen, tuloo meillen ikään kuin selvemmäksi jos tarkemmin tutkistellaan mitenkä heitä laulettiin. Myö havaamme silloin, että ne vanhat laulelivat nämät runot säistämisellä, tahi vuorotellen, sillä tavalla että kuin laulaja oli ensimmäisen sanan laulanut (joka oli soitossa, ensimmäinen niveli), niin silloin puoltaja jo kerroitti samoo sanoa, vähällä eänen viskottamisella, ja siitä syntyi nyt toinen niveli, joka lopettaa ensimmäisen vaihoksen. Kuin laulaja siitten toas alkoi laulella toista sanoo, niin se (meijän nykyisessä Runon-soitossa) alensi eäntänsä ikään kuin vastatakseen muka puoltajan puhetta, jota toas puoltaja vuorostaan kerroitteli; sillä tavalla on uskottava että toinen vaihos on ilmauntunna. Tällä tavalla nähään että tämä Runon-laulu on varsin yksinkertainen, ja että hänessä juurin-jahkain ei löyvyk muuta kuin yks ainua niveli, jota neljästi kerroitaan eli vaihetaan. Kuin nyt taas tutkistellaan tätä yhteistä niveltä, niin havaimme että hänessä juuri löytyy ne samat viijet eänet, jotka soahaan taipumaan heijän sarvellansa ja kantelellansa. Myö havaimme sen eistä, että koko meijän Runo-soitto ei ouk muuta kuin ainoastaan yks sointu näillä viijellä kielellä.[327] Olkoon tämä yksi varma toistus hänen vanhuuestansa. Ettei se ouk ajan-kululla tullut paljon muutetuksi, on siitä arvattava, että näillä viiellä eänellä ei synny monta vaihtausta, ja että se on mahotoin tehä sitä yksinkertaisemmaksi, jos tahtoisimmekin. Koska pitkät Runot ja laulut ovat monessa vuossaassa pysyneet kansan mielessä ja muistossa, kuinka kauvan eikös siitten tämä viis-eäninen sarven-soitto ouk tainut hänessä pysyä.

Nämät Runon-soitot lauletaan Suomessa monen-vaihtauksilla,[328] vaan hyö ovat kuitenkin kaikki niin yksin-luontoiset, että heissä jokaisessa hyvin tunnetaan sitä vanhoa peä-nivältä. Virossakin jossa hyö ovat nimensäkkin jo kavottaneet, ja jossa heitä nyt lauletaan muuinna lauluinna toisella nimellä, siinäkin heissä vielä tunnetan sitä heissä olevaa vanhaa niveltä.

Se toinen loatu näistä meijän vanhoista lauluistamme, on toas luonnostaan kahellainen, nimittäin vanhempia ja uuvempia. Ne vanhemmat ovat usein Runoin ja paimen-soittoin tapaisia, ikään kuin oisivat ainoastaan sävältynneet heistä. Heijän vanhuutta selitetään siitäkin, että moni heistä ei ouk sen pitempi kuin kaksi niveltä kaikkiaan, ikään semmoiset pian kuin Hottentottilaisten laulut Afrikan eteläisemmässä peässä.[329] Mutta heijän nykyiset sanat ovat myöhäisempinnä aikoinna heihin sovitettunna; ussein varsin näinnä viimäisinnä vuosinna, josta hyö myöskin useemmittain ovat varsin tyhmät ja ilman arvotak. Ne toiset nykyisemmät laulut, jotka ovat luonnostaan toisia tykkänään kuin ne vanhat, ovat monesti aivan kauniit ja soreet eänestään, ehkä ei heissä löyvyk sitä vanhoa yksinkertaisuutta, jota tavataan toisissa, ja joka on heillen ansioksi luettava. Heissä tavataan jo yksi toinen soitto-johtaus,[330] kuin niissä vanhoissa lauluissa; heissäkin jo löytyy sekä usseemmat eänet että puol-eäniä. Meillä oisi mielessämme että aikoa myöten, maamiehillemme toimittoo nämät meijän nykyisemmätkin laulamukset, joista olemme jo koonnut hyvän joukon. Kuitenkin tahomme myö ensin harjoittoo ne vanhat; tämä oisi siitäkin tarpeellinen; että ne rupeavat jo päivä päivältä katoamaan ja hälviämään, niin että jos ei heitä nyt pysytettäis mieleemme, niin häviäisivät kuin monet muut, jotka ovat jo joutuneet hukkaan.