Niinpä aina hään voitosta voitollen läks',
Oli vakava voahtien peäll';
Ja hään kulki eteläänpä soaresta soar',
Kunnek tulipa Greekan mereen.
Kuinpa korpeila näk', tuolla allojen luo.
Kussa temppelit notkistaiksen —
Mitä oatteli — Freja sen tieteä, ja sie;
Ja, te Runojat, arvaatten sen.
"Täss' on asuntomme, teällä korpi ja soar',
Teällä kirkko, jonk' isäni näi!
Se oil tännepä, johonma kultuein pyys';
Mutta, mieletöin, pohjoiseen jäi.
"Eikös onni, ja rauha, ouk metistöss' teäll',
Eikös muistit lie pylvien luo?
Niinkuin rakkaisten kuiskeet on lähteisten eän':
Linnut laulaavat runonsa, nuo.
"Missä Ingeborg nyt? Lie hään hyljänyt mun,
Vanhaan vaivaiseen Ruhtinahan?
Emmä soatak sen heitteä, jos henkissä lie;
Jos ma saisin tuon nähäksein voan!
"Jo on vuottapa kolm', koska kotoa läks'n:
Koska näinma nuo runoisat moat.
Tokko tunturit siellä viel' henkissä lie,
Liekkö kesä mun syntymä-moass'?
"Isäin hauvallepa minä istutin puun;
Vieläköhän lie kasvava tuo?
Kuka korjannoon tuon? Annak voimaisi, moa!
Sillen taivaskin, kastellais, suok!
"Miksi viivymme viel', näissä vieraissa maiss'!
Otan verot, mies'murhaaja mie —
Kyll' on kunniaksein! Ja toi kultakin, tuo,
Emma missäkään arvossa pie.
"Jopa lippukin osottaa pohjoiseen päin!
Pohjassakin on rakkaimmat moat;
Niinpä seuraanki taivaisien tuulien myöt,
Jopa palajan takaisin toas."
Frithiof tuloo Kuninkaan Ringin tykö.