"Et pahoinpa sa panet sanojais, weikkonen!
Sill' kunnia wanhoillen: Istuppas pöywällein!
Woan heitäk hoamuis poisi! Sun soisin nähäksein!
Piilten ei ilo synnyk, toivonpa ilon, näin."
Ja nytpä, vieraan peältä, läks' karhun nahka vain,
Sen vanhanpa siassa, nyt nähtiin nuorukain;
Ja otastapa aina hartioin liepelle,
Sen kelta tukka laineht', kuin kulta-viipeleet.
Hään seisoi siinä, uljas, sini-sametillaan,
Hopein solettu vyössään, kussa tapiola
Oil kauniist kuvaeltu, peotkin, luonnossaan.
Ne, ympäir kupeitansa, tavoitti toisiaan.
Kalvoisimessaan kantoi renkaan, kullasta, uus;
Kupeeltaan riipui miekka, kuin tuli-leimaus.
Silmällä vakavalla, hään kahtoi ympäir nuon —
Hään kaunis oil kuin Balder, ja uhkea kuin Thor.
Hämmästy'n Inkan poskeet, ne muutti karvansa:
Kuin revontulet poahtaa tunturin hankia,
Kuin kahet lillukaiset, tuulen tuimuuessa,
heilyyvät laineen peällä — niin liehytt' rintansa.
Nyt puhalsivat torveen, ja kaikki hiljaks' jäi,
Sill' nyt oil luvan hetki, jota käytettiin näin:
Sinn' tuotiin oras Frejrin, joll' omena oil suuss',
Kukilla kaunistettu, nelj-ryömin, kaunis, uus',
Ja Ring Kuninkas repi harmaja hapsiaan,
Hään koski posson ohtaan, ja teki lupansa:
"Ma wannon voittaakseini sankarin Frithiof,
Niin Frej mun auttakooni, ja Odin ja myös Thor!"
Irvislellenpä naurain, nyt vieras kohottiin,
Silmänsä, suutuksissaan, vihasta leimahtiin;
Hään löi miekkansa pöytään, jott' raikkui salissa,
Ja ylös kaikki urot ne hyppäis rahistaan.
"Niin kuuleppas, Kuninkas, mun lupauksein myös!
Tuo Frithiof on mun heimo, sen tunnen, se on mies.
Ma vannon hänen puolta ma pian ikäni,
Avulla Tuonen neijon, ja terän miekani."
Kuninkas, naurain, sanoi: "Kyll olet rohkia!
Tok' sanat vapaat olkoon Kuninkaan hovissa
Juotappas' häntä, Rotnink, parhaillais mik'on läss'!
Ma soisin hänen jeävän, kaikeksi talveks', täss'."