Ja Rotnink viinasarven hään otti, täynäns, nuon;
Härän otasta soatu, kalupa kaunis tuo.
Jaloilla hopeisillaan, monenki renkaan kans',
Kuvilla vanhoin aikoin, kirjuttamisillans'.
Silmällä moahan kahtoin, hään tarjoi sarven täll';
Mutt vapisipa käsi, jott viina ripsaht' peäll'.
Kuin päivä-lasku vuohen kukkaapa punoittaa,
Niin polttivat pisarat sen kauniin sormia.
Ja mielelläänpä, vieras, hään sarveen otti kiin.
Ei kaks' sen tyhjäks' juonut, joit' miehiks' mainettiin;
Voan heti, arvaamatak, Rotninkin hyväksi.
Niin voipa, yhell' kerrall', sen, yksin, tyhjensi.
Runoja kanteleensa hään otti samassa,
Ja lauloi runon kauniin, rakkaista pohjassa:
Hagbartista ja Signest', ihaisest' laulaissaan —
Syämmet kovat suli kupariss' rinnoissa.
Hään Valhallasta lauloi, ja Einherijästä,
Vehkeistä uroin vanhoin, moalla ja merellä;
Käsi jokaisen miekkaan, ja silmät kiihoitt' hään,
Ja sarvi aina kulki, joukossa, yhtänään.
Kovinpa siellä juotiin, kuninkaan hovissa;
Jokainen uros oliik hyvinpä huitissa,
ja mäniik siitten moata, hiljaisest' rauhallans';
Voan Ring, kuninkas vanha, hään makais Inkan kans.
Katteini-Rouvan Hedvig Helena RAMSAYN (Syntynynnä TAWAST) kuolemasta, kuultuani.
[Sillä laulannolla kuin: "Gullmanig fåle Skinfaxe drager.">[
Ainapa surunki sanoja soahan,
Ainakin kuuluupi kurjuutta voan;
Murheet, ne seuraavat meitäkin moahan,
Huolet, ne tummentaa taivaan ja moan.
Niinpä nyt silmäni sinua kaipaa,
Syänki suruupi, lähtyäis pois;
Toasi jo tuonela turviinsak saipa
Yhön mun ystävän; — monta ei ois.