Rusi (t. Ambrósius) Ryynäinen oli syntynyt nuon 1760:en vuuen tienoilla Halolan kylässä Moaninkan kappelissa Kuopion pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt Pohjanmoalla, jossa hään oppi puu-sepäksi, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka kuolemansa asti.

Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen) joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät surun-lapsiksi. Niinpä se kävi myös Ryynäisen kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli poisjuohuttanut hänen muistonsa moallisista murheista, niin hään taisi heittee mielensä näillen henkellisillen huvituksillen, kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa olennonsa moalla, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta henkellisestä ilosta, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui viimeiseksi Runojasta juomariksi, ja keänty verkaisillaan yhestä henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen. Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla, joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi viina joka teki heitä Runojoiksi; — se myrkyttää heitä, niin kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen mielen", ja niinpä se toi Ryynäisellenkin. Hään oli paha-kurinen ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja levee-suinen. Hään eli köyhyytessä yhellä torpalla Kermetlahen kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa — silloin oli Ryynänen poikessa.

Ryynäinen kuoli v. 1822, ja kannettiin Moaninkan kirkollen, kussa häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi heitetty Kappalainen, nimeltä Björklund, ei lukena hautoa hänen ylitten — siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli ollut viinaan mänevä(?!)

Tässä loppui hänen moallinen elämä, kussa hänellä ei ollut paljon iloa viljelläkseen; mutta henkellisessä tarkoituksessa on hään ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä, jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei se kielläk meitä puhumasta hänen runollisesta jaloutestaan ja ansiostaan. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen Tarinamukseemme.

Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen virren-tekoja, joita sanotaan paljon vielä löytyvän Moaninkassa. Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra Oppivalta Greg. Aminofilta Venäänsoaresta, samasta pitämästä. Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia tiiustuksia sekä näistä Karhulan peijaisista, joista Runossa lauletaan, että niistä yksinäisistä nimistä, joista siinä monessa kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata A. Wenellia Kuopiossa.

Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän kootuksessamme Suomalaisista Peä-Runojoista, ja annamme hänellen toveriksi Konsan Heikin[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan. Ryynäisen runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain kielen ja mielen sukkeluutessa. Myö taijamme sanoa hänestä, että se oli varsin yksi pilkka-suu (Satirikus) ja irvi-hammas (Gyckelmakare) joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso peän-äly ja tarkka muisti, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk (nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian i'äksi kunniaksensa, joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli sitä aikoineet, i'äksi häpiäksi. Että hään mielessään viritti, ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak, toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä moittia häntä niistä Ruohtalaisista sanoista, jotka hään on pistänyt virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä vieraita sanoja, ja että se on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo herroin syljyksiä. Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla, muistuttaa meitä, että hään oli Talonpoika; ja ettemme näistä virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak käsittämään, sen täyellisen luonnon hänen Runomuksessaan, ilman sanan karsimatak.

KARHULAN PEIJAISET.

Että paremmin ymmärtää näitä asioita, joista Runossa puhutaan, tahomme eiltäpäin selittää heitä, sitä myöten kuin puheet heistä vielä kuuluuvat Moaninkalla. Sanotaan että tämä Ryynäinen oisi ollut vähä viinoissaan Talonpojan Risto Karhuisen hautaisissa, joita juotiin Karhulan talossa Halotan kylässä Moaninkan Kappelissa s. 3 p. Toukok. v. 1791, ja koska se silloinkin aina oli juonikas, eikä osanut suutansa hallita, niin oli joutunut toisten kanssa riitaan, ja tullut salvatuksi sika-pahnaan (eli vanhaan heinä-korsuun). Kuinka kauan hään siinä lie ollut ei nimitetäk; tiietään ainoasti että hään, peästyänsä sieltä, teki pitkän Runon, kussa hään laulaa näistä Karhulan Peijaisista, ja niistä villa-lakkiloista, jotka siinä häntä vihaisivat. Koska Lukkari Jaakko Kyösti Hoffrén oli tässä Runossa tullut nauretuksi, niin hään, Lautamiehen Poavo Eskelisen kautta, paituutti Ryynäisen (vielä samana syksynä) käräjään, ja laitto sinnek veljensä, Lautamiehen Aaron Hoffrénin asiatansa ajamaan — koskei hään viihtinyt ite tulla. Kuin ei tämä hänen puolus-mies ollut hyvä näyttämään toteen kanteitansa, niin Laintutkia (Häradshöfdingen) Herra Lainjulistaja (Lagman) Fabritius pyysi Ryynäistä ite laulamaan virttänsä. Oateltuaan vähän asiatansa rupeisi hään lauluillen, ja laulo monta tuntia (?) perättäin, mutta heitti aina pois ne pahimmat paikat, ja mätti uutta siaan. Kihlakunnan-Oikeus ei tainut ottoo kirjaansa kaikkia hänen laulujansa, mutta kuunteli heitä pystyllä korvalla, ja koska hään oli lakkanut laulamasta, mieleksi ja nauroksi kaiken läsnä-olevaisten, niin sanotaan koko riijan siihen loppuneen.

RUNO.

"Ei sanat sanoihin puutuk,
Virret veisaten vähänek",
Sanan-laskussa sanoovat
Suomen syvät Suomalaiset;
Voan mun puuttuupi puheeni,
Laulu-virtteini lakkaapi,
Sill' on mulla mustat päivät,
Varsin vaikia elämä.
Sill' on kipu kintahissa,
Suoni sormia vetääpi,[19]
Pakottaapi peukalota.
Peä on kieleni kipiä,
Kuiva kurjan kulkku-torvi:
Eipä raiku raskas rinta,
Eikä kurjan kulkku-torvi,
Vaikka ainoiset asiat
Vielä varsin voatisivat.