Kesken tätä pelon ja epäilyksen mielentilaa oli päällikkö tavannut Peter Irgensin, jonka yleinen pako oli riistänyt mukanaan. Tämä, joka oli ollut merimies ja kulkenut ympäri maailmaa, tunsi erittäin hyvin raketteja ja sähikäisiä. Yleisen hämmennyksen aikana hän ei voinut kuitenkaan saada ääntään kuuluville. Raivosta kihisten hänen oli ollut pakko seurata liittolaisiaan, jotta hän ei jäisi yksin ruotsalaisten pariin. Mutta nyt hän kohtasi päällikön juuri oikeana hetkenä, kun tämän pelko alkoi horjua, ja luonnollisesti hän käytti hyväkseen tätä edullista hetkeä. Hän vakuutti Kirjavalle Kotkalle, että hän ja hänen miehensä aivan turhan päiten olivat päästäneet voiton käsistään ja antaneet ruotsalaisten vetää itseään nenästä. Tuon hirveän kauhun olivat vain leikkikalut saaneet aikaan, joita valkoihoiset käyttivät juhlatilaisuuksissa. Sähikäiset olivat aivan vaarattomia, eikä päällikön miesten parissa ollut ainoatakaan, joka niistä olisi saanut vammaa. Mutta ehkäpä ei olisi vielä liian myöhäistä korjata tyhmyys. Nämät sanat tekivät syvän vaikutuksen Kirjavaan Kotkaan. Hän päätti pysähtyä ja kerätä kokoon joukkonsa, niin hyvin kuin se vielä kävi päinsä. Sillä välin hän lähetti kaksi luotettavaa tiedustelijaa joen rantaan ottamaan selkoa, olivatko ruotsalaiset vielä markkinapaikalla.

He toivat sen tiedon, että veneet olivat lähteneet kotimatkalle, mutta Ukkosen Veli ja Jäljetön eivät olleet seuranneet heidän mukanaan, vaan yksinään lähteneet jokea ylös kulkemaan, vaikkeivät he tienneet missä tarkoituksessa.

Nyt heräsi päällikön kostonhimo uudestaan, ja hän päätti koettaa anastaa valtaansa yhtä vihatun kuin pelätynkin Ukkosen Veljen ja hänen seuralaisensa. Siinä tarkoituksessa hän lähetti kaksikymmentä urhoollisinta ja ovelinta miestään. Peter Irgens oli ennen heidän lähtöään koettanut kaikella tavalla poistaa heidän pelkoaan valkoisten vaarallista poppamiestä kohtaan. Miten hyvin tehtävä onnistui miehiltä, sen me jo tiedämme.

* * * * *

Nyt alkoi molemmille valkoisille miehille kaikkea muuta kuin mieluisa marssi. Heidän kätensä olivat sidotut selän taakse ja heidän kummallakin puolellaan kävi yksi rohkeimmista Susista tomahawki kädessä valmiina iskemään, jos vangit osoittivat vähintäkään karkaamishalua.

Molemmat vangit olivat kovasti harmissaan, ei niin paljon kiinnijoutumisestaan, vaan itselleen siksi, että huhut Susien paluusta kyliinsä olivat olleet syynä heidän huolettomuuteensa ja kiinnijoutumiseensa. Niin valppaita miehiä kuin he olivat ja niin hyvin kuin he tunsivat erämaan, eivät he koskaan olisi joutuneet kiinni, jos he vain olisivat ymmärtäneet olla varuillansa, ja tämä seikka se sapetti heitä kaikkein eniten.

Heidän saavuttuaan Susien leiriin, jonne suurin osa joukkoa oli jo ennättänyt kerääntyä, ihastui Kirjava Kotka ikihyväksi, kun sekä hänen vihansa että pelkonsa esine oli nyt hänen vallassaan. Nyt hän aikoi kostaa julmemmin kuin koskaan vielä erämaassa kukaan oli kostanut, mutta kosto oli säästettävä siksi, kunnes he saapuisivat kaukaisimpiin kyliinsä. Se ei tulisi olemaan ainoastaan suloinen lievitys päällikön vihalle, vaan myöskin sovitusuhri kansalle sen suuren tappion ja häpeän vuoksi, joka oli kohdannut heitä tällä onnettomalla sotaretkellä. Jotta kostonhetki koittaisi niinpiankuin mahdollista, läksi joukko heti matkaan.

Pitkän matkan varrella ei vankeja oikeastaan kohdeltu pahasti, sillä pelko lamautti yhä vihaa, mutta Pekka Drufvan ei tarvinnut muuta kuin silmätä päällikön leimuaviin silmiin lukeakseen niistä tulevan kohtalonsa, jollei hän matkan varrella tavalla tai toisella pääsisi pakenemaan. Mutta sellaista tilaisuutta ei sattunut; siksi valppaita olivat Sudet. Pakenemis-ajatuksista oli luovuttava, ja kun joukko viisi päivää samoiltuaan erämaita, saapui Kirjavan Kotkan kylään, olivat molemmat valkoiset miehet selvillä siitä, että heidän kohtalonsa näytti varsin synkältä. Sen sanoikin Nick Truve toverilleen, kun he rinnatusten astuivat intiaanikylään.

"Niin", sanoi Pekka Drufva, "kyllähän elämä näyttää varsin synkältä, ja varmaankin hyvin tuskallinen kuolema odottaa meitä. En tahdo kuitenkaan heittää kaikkea toivoa, sillä jos Jumala tahtoo pelastaa meidät villien käsistä, niin ei häneltä keinoja puutu, vaikka me emme keksikään niitä."

Päällikön majan edessä kasvoi kaksi puuta, ja niihin vangit sidottiin. He olivat siis niin lähellä toisiansa, että he saattoivat keskenään puhella, jota vahti ei viitsinytkään estää. Koska he puhuivat keskenään ruotsia, niin ei ollut pelkoa siitä, että joku olisi ymmärtänyt heitä. Tämä seikka oli heille alusta alkaen suureksi lohdutukseksi ja sittemmin siitä oli paljon hyötyäkin.