Samana päivänä, jolloin joukko saapui kylään, vietettiin kaksi juhlaa perätysten. Toinen oli tulojuhla sotilaitten kotiinpaluun johdosta, toinen surujuhla niiden muistoksi, jotka eivät voineet enää paIata kotiin. Molemmat juhlat olivat omalla tavallaan hyvin meluavat. Ilojuhlan aikana rummutettiin, laulettiin ja tanssittiin niin hurjasti, ettei valkoihoinen, joka ei ollut tutustunut intiaanien elämään siihen aikaan, olisi voinut kuvaillakaan sellaista menoa mielessään. Surujuhlassa laulettiin myöskin, mutta ainoastaan yksitoikkoisia, surunvoittoisia lauluja, joita silloin tällöin kostonhuudot katkaisivat. Varsinkin naiset pitivät suorastaan korviasärkevän parkumiskonsertin. Muuten oli tavallista, että vankeja pideltiin pahoin näissä surujuhlissa, mutta niin ei ollut nyt laita, joko se riippui Susien pelosta valkoisten suurta poppamiestä kohtaan tai pelkäsi Kirjava Kotka kiihoittuneiden naisten tappavan vangit puukoillaan, jotta päälliköltä menisi hukkaan se nautinto, jonka hän oli itselleen säästänyt. Joka tapauksessa heidän annettiin olla rauhassa, ja se ihmetytti suuresti Nick Truvea, joka tunsi hyvin intiaanien tavat ja pelkäsi pahinta.
Illalla vangit päästettiin puista irti ja heitettiin maahan, jolloin heidän kätensä ja jalkansa sidottiin maahan hakattuihin paaluihin, niinkuin intiaanien oli tapana tehdä. Seuraavana päivänä, päivällisen aikana pidettiin suuri neuvottelu päällikön majan ulkopuolella, siis aivan vankien läheisyydessä, jotka taaskin olivat sidotut puihin. He saivat siis itse olla läsnä siinä neuvottelussa, joka ratkaisisi heidän kohtalonsa. Kirjava Kotka ei tahtonut näet yksin päättää asiaa. Intiaanien lakisäädäntö on varsin kansanvaltainen. Päätösvalta ei ollut päällikön, vaan neuvoskunnan käsissä, ja sen arvossapidetyimmät jäsenet tekivät koko heimon edustajina päätökset.
Neuvoskunnan kokous avattiin suurin juhlamenoin. Kivellä, majansa edustalla, istui Kirjava Kotka ja hänen ympärilleen olivat heimon päätösvaltaiset suurmiehet asettuneet puoliympyrään, jonka sisäpuolella myös ne molemmat puut olivat, joihin vangit olivat kytketyt. Pekka Drufva ei ymmärtänyt maqualaisten kieltä, mutta Nick Truve, joka oli perehtynyt siihen kieleen, käänsi uskollisesti toverilleen joka lauseen, joka lausuttiin kokouksessa. Kirjava Kotka puuttui ensiksi puheeseen, vedettyään pari aimo sauhua neuvospiipusta. Hän kertoi, miten hän miehineen ja runsaine vaihtotavaroineen oli lähtenyt valkoisten markkinoille, ja Fort Nassaun Vesirottien kehotuksesta oli aikonut hyökätä ruotsalaisten kimppuun, anastaa heidän veneensä ja tavaransa ja viedä ne Fort Nassauhin, missä hollantilaiset olivat luvanneet ostaa ne kalliista hinnasta. "Mutta", jatkoi hän, "Manitu kääntää joskus kasvonsa punaisista pojistaan, ja sen hän teki nytkin, salliessaan ruotsalaisten suuren poppamiehen, jonka me tunnemme Ukkosen Veljen nimellä, heittää tulikäärmeitä joukkoomme. Nämä pelottivat meidän miehiämme siinä määrin, että he päästivät varman voiton käsistään ja pakenivat kuin heikot naiset. Mutta Manitu ei hyljännyt kuitenkaan pitkäksi aikaa kansaansa. Hän käänsi pakomme aikana jälleen kasvonsa meidän puoleemme ja antoi valkoisen poppamiehen valtaamme, jotta voisimme perinpohjaisesti kostaa hänelle ja hävittää tappiomme häpeän. Määrätäksemme millä tavalla hänelle on kostettava me poltamme nyt neuvospiippua. Kallistakoot viisaat veljeni korvansa minun puoleeni. Minä ehdotan, että nyljemme hänet elävältä ja teemme hänen nahastaan kilven, joka ikiaikojen kuluessa on oleva merkkinä siitä, että heimomme on voittanut ja rangaissut valkoista poppamiestä. Sen jälkeen ei kukaan nuotiotulen ääressä uskalla väittää, että hän rankaisematta olisi nähnyt maqualaisia selästä käsin. Minä olen puhunut."
Hyvähuutoja kuului, mutta Kirjavan Kotkan synkkä muoto todisti, että nämät huudot olivat hänen mielestään liian heikkoääniset. Maqualaisten pelko vangittua poppamiestä kohtaan ei ollut vielä kadonnut.
Kun piippu toisen kerran oli kiertänyt koko piirin ja jokainen neuvoskunnan jäsenistä oli vetänyt siitä sauhun, puuttui Majavantappaja puheeseen.
"Päällikkömme Kirjava Kotka on yhtä viisas neuvoskunnassa kuin rohkea tappelussa. Mutta meidän pakomme tuottama häpeä on pimittänyt hänen silmänsä. Hän unohtaa, että suuri poppamies voi tehdä meille yhtä paljon vahinkoa kuolemankin jälkeen, niin, ehkäpä vielä enemmänkin kuin eläissään. Onko Kirjava Kotka unohtanut, mitä muutamia vuosia sitten tapahtui, kun eräs Minquapoppamies, joka kuitenkin oli tätä paljoa huonompi, poltettiin roviolla? Kylässä kummitteli niin pahasti, että meidän täytyä muuttaa pois sieltä, ja kun olimme löytäneet toisen asuinpaikan, alkoi hirveä rutto raivota parissamme, niin että me kadotimme enemmän kansaa, kuin miesmuistiin oli sodassa kaatunut. Tuollaiset kokemukset kehottavat varovaisuuteen. Minun neuvoni on se, että karkoitamme Ukkosen Veljen alueeltamme ja annamme oman poppamiehemme vetää suojelevan kehän kylämme ympärille, niin ettei valkoisten taika enää pysty meihin. Hänen seuralaisensa, Jäljetön, kuolkoon sen sijaan paalussa, sillä hänen kätensä ovat maqualaisten veren tahrassa, ja meidän kaatuneet miehemme huutavat kostoa. Majavantappaja on puhunut."
Intiaanien itsehillitsemiskyky, jota lapsuudesta saakka on kehitetty, on suuri, ja Kirjavan Kotkan ei ollut sen vähempi kuin hänen heimolaistensa. Oli kuitenkin selvää, että ne hyvähuudot, jotka seurasivat Majavantappajan puhetta, pahoittivat häntä suuresti, sillä ne olivat kahta vertaa voimakkaammat kuin hänen puhettaan seuranneet huudot. Vaikea hänen näkyi myös olevan odottaa neuvospiipun hidasta kiertoa miettivässä piirissä. Niin, viimeinen ei ollut ennättänyt vetää kuin yhden sauhun, kun hän jo alkoi puhua:
"Majavantappaja on puhunut viisaasti. Mutta hänen päässään on niin paljon viisaita ajatuksia, että tungoksessa jokunen tulee poljetuksi. Hän on kerrassaan unohtanut, että meillä itsellämmekin on poppamies, suuri Luspa, joka osaa torjua luotamme valkoisen poppamiehen taiat hänen kuolemansa jälkeen. Onhan hän itsekin myöntänyt, että Luspa on häntä voimakkaampi, sillä miten olisi Luspa muuten voinut vetää taikakehän kylämme ympärille, joka estää valkoista poppamiestä pakenemasta kylästämme. Luottaen Luspan voimaan pysyn ehdotuksessani. Minä olen puhunut."
Tällä kertaa olivat hyväksymishuudot paljoa voimakkaammat kuin edellisellä kerralla, ja Kirjavan Kotkan synkät kasvonpiirteet kirkastuivat hiukan. Kun neuvospiippu oli tehnyt kierroksensa jälleen ja välttämättömät sauhut oli vedetty, puhui Kalkalokäärme, yksi vanhimmista ja kunnioitetuimmista isistä.
"Sekä Kirjava Kotka että Majavantappaja ovat puhuneet viisaasti", sanoi hän. "Heidän viisautensa on kuin kaksi virtaa, jotka kulkevat vastatusten. Kalkalokäärme on vanha ja hänen tukkansa on harmaantunut taisteluissa ja kärsimyksissä. Hänen käsivartensa eivät ole enää yhtä vahvat kuin ennen. Ehkäpä hänellä sittenkin on kylliksi voimaa kaivaa uoma, jossa molempien virtojen vedet voivat yhtyä ja sitten virrata samaan suuntaan. Ainakin hän tahtoo yrittää. Hänestä näyttää siltä, kuin kaikki riippuisi siitä, kenen loihtusanat, valkoisen vai punaisen, ovat voimakkaampia. Kilvoitelkoot siis Ukkosen Veli ja Luspa voimastaan tässä meidän silmiemme edessä. Jos Ukkosen Veli voittaa, niin seuraamme Majavantappajan neuvoa, sillä henki ja onni on kalliimpi kuin kosto, mutta jos Luspa voittaa valkoisen kilpailijansa, suostumme Kirjavan Kotkan ehdotukseen. Minä olen puhunut."