Tätä puhetta seurasi äänekäs hyväksyminen, niin voimakas ja moniääninen, että Kirjavan Kotkan täytyi vasten tahtoaankin myöntyä kansantahdon ratkaisuun. Hän lähetti siis heti nuoren intiaanin hakemaan poppamies Luspaa, ja odottaessa hänen tuloaan lepäsi neuvoskunta.
Nick Truve oli sanasta sanaan tulkinnut Pekka Drufvalle intiaanien puheet. Pekka Drufva oli rohkea! nuorukainen, valmis katsomaan kuolemaa suoraani silmiin missä eri muodoissa se ilmenikin erämaassa. Mutta kuolla on toista kuin tulla elävältä nyljetyksi. Niinpä hän tunsi hiustensa nousevan pystyyn päällikön puheen aikana ja kauhun kouristavan sydäntään. Mutta Majavantappaja avasi jälleen toivon kultaisen oven. Kun Kalkalokäärme oli lopettanut sanottavansa, huomasi hän, että nyt oli toden teolla esiinnyttävä poppamiehenä. Ja hän alkoi tuumia, mitä keinoja hänellä saattoi olla käytettävänään. No, aivan ilman hän ei ollut. Jo kimnaasissa hän oli ollut varsin taitava yksinkertaisemmissa silmänkääntäjäkonsteissa, ja pitkän merimatkan yksitoikkoisina päivinä oli hänellä ollut tilaisuutta harjoitella ajan kuluksi tuota vanhaa taitoaan ja oppia muutamia uusiakin konsteja eräältä merimieheltä, joka oli siinä suhteessa varsin taitava. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko ohjelmansa, mutta epätoivoissaan hän huomasi, ettei ainoakaan konsti ollut sopiva. Milloin puuttui tarpeellisia aineksia, milloin noitakonstit olivat sellaisia, etteivät ne olisi tepsineet siksi alhaisella asteella oleviin intiaaneihin.
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet kohoamaan pystyyn.
"Nick Truve, eikö tänään ole heinäkuun 26 päivä?" kysyi hän.
"On kyllä", vastasi tämä.
"Voitko sanoa paljonko kello on?"
Vanha tiedustelija vilkaisi ensin aurinkoon, joka paistoi kirkkaalta taivaalta, ja tarkasteli sitten puiden varjoja. Sitten hän sanoi:
"Kello on hiukan yli yksi."
Pekka Drufvan kasvot kirkastuivat ilosta.
"Jollei isä Campanius ole erehtynyt tai minun oma muistini petä, niin pelastan loistavasti sekä itseni että sinut", sanoi hän.