Pekka Drufva uneksi, että Greta siveli pienellä, valkoisella, pehmeällä kädellään hänen otsaansa ja sanoi: Pekka Drufva, minä olen ollut sinun pieni Gretasi aina siitä saakka, kun pelastit minut merestä. Ja aikaa myöten tulen sinun pieneksi vaimoksesi. Se ei merkitse mitään, että minä olen kuvernöörin tytär ja sinä tavallinen tiedustelija, sillä Jumala saa tahtonsa tapahtumaan monella eri tavalla. Ja hän tahtoo, että meistä kahdesta tulee yksi, sen minä tiedän. Tämä vakuutus tuotti Pekka Drufvalle sanomatonta onnea, mutta juuri kun hän aikoi tarttua tuohon pieneen valkoiseen käteen ja suudella sitä, vetäytyi se pois. Ja sen sijaan laskeutui raskas ja känsäinen käsi hänen olkapäälleen ja pudisteli häntä. Hän heräsi aivan ymmällä tästä äkillisestä ylimenosta. Kun hän avasi silmänsä, seisoi Nick Truve kumartuneena hänen ylitseen.
"Ylös, Pekka Drufva", sanoi hän, "nyt ei ole aikaa nukkua, sillä muuten vaivumme ikuiseen uneen. Sudet ovat kintereillämme. Näin koko joukon heitä metsän reunassa, laakson toisella puolen. He seisovat aivan liikkumatta, luultavasti odottaen täyttä päivää, jotta he voisivat nähdä meidän jälkemme. Mitenkä he ovat voineet seurata jälkiämme yöllä, on minulle täydellinen arvoitus. Parasta että pian muutan nimeni, sillä Jäljetön ei sovellu minuun enää."
Samassa Pekka Drufva oli täysin hereillä. Parissa minuutissa olivat reput ja ruutisarvet heitetyt yli olkapään, ja sitten sitä lähdettiin matkaan kiväärit kainalossa. Nick Truve astui edeltä ja Pekka Drufva ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten taitavasti hän osasi valita sellaisen tien, jossa jäljet vähimmin näkyivät. Metsässä ei vielä ollut lähimainkaan valoisaa, mutta vaistollaan vanha tiedustelija aina näytti löytävän parhaan tien. Ja punainen juova idässä oli tienviittana ilmansuuntaan nähden.
Niin he olivat nopeassa vauhdissa kulkeneet lähes kaksi tuntia ja oli tullut jo täysi päivä. Äkkiä Nick Truve nyt pysähtyi, ja sanoi viitaten korkeaan ja tuuheaan puuhun:
"Sinä Pekka, jolla on nuoremmat jalat ja terävämmät silmät, kiipeä tuohon puuhun ja katso jälkeemme. Minusta tuntuu, ikäänkuin Sudet olisivat kintereillämme."
Pekka Drufva teki niinkuin häntä pyydettiin, ja hetken kuluttua hän istui puun latvassa, oksien peitossa. Tarkastettuaan metsää hän kiiruhti alas nopeasti ja sukkelasti kuin orava.
"Näin kaksi Sutta", sanoi hän, "vaan he eivät seuraa meidän jälkiämme, istuvat vain pensaikossa, ikäänkuin he odottaisivat jotain."
"Ahaa, minä ymmärrän. Ne ovat kaksi tiedustelijaa, jotka ovat lähetetyt edeltä. He tietävät missä me olemme, mutta eivät uskalla lähestyä ennenkuin pääjoukko saapuu paikalle. Sitä he odottavat. Jospa se viipyisi vielä hyvän aikaa. Parasta taitaa olla nyt, että poikkeamme etelään päin, osittain siksi, että eksytämme heidät, osittain siksi, että maanpinta siellä käsin on kovempaa, niin että jälkemme ovat vähemmän selvät. He löytävät ne kuitenkin lopulta, sillä heillä lienee mainiot tiedustelijat, mutta heidän etsiessänsä voitamme me aikaa."
He jatkoivat kaikessa kiireessä siihen suuntaan, kuin vanha tiedustelija oli ehdottanut.
Kiiruhdettuaan eteenpäin noin tunnin aikaa, kimmelsi äkkiä kirkas vesipeili puiden lomista esiin. Parin minuutin kuluttua he seisoivat kauniin metsälammen rannalla. Se oli aivan pieni, tuskin viidenkymmenen tynnyrinalan suuruinen, ja muodoltaan melkein munanmuotoinen. Vastakkaisella rannalla pisti kapea niemi veteen. Niemen kärjessä oli kiviröykkiö, suuria kallionlohkareita, jotka olivat ladotut päälletysten ja vierettäin.