"Kas tuossa", sanoi Nick Truve osoittaen kiviröykkiötä, "kalliolinnoitus, jonka takaa voimme antaa pyssyjemme puhua, sillä tämän pitemmälle tuskin pääsemme Susia pakoon. Ja tuossa on silta, jota pitkin voimme päästä veteen jättämättä jälkiä taaksemme. Meidän täytyy uida järven poikki."
Silta, jota hän tarkoitti, oli kumoon kaatunut puu, joka makasi latva vedessä, mutta runko oli jonkun matkaa kuivalla maalla.
He astuivatkin pitkin runkoa jättämättä jälkeensä minkäänlaisia jälkiä, ja hyppäsivät veteen. Kun Pekka Drufva oli uinut vähän matkaa, alkoi hän yskiä ja syljeksiä ja huusi toverilleen:
"Hyi olkoon, mitä inhottavaa veden päällä uiskentelee — suuria mustia läikkiä ja niiden välissä ikäänkuin öljyä. Ja vesi hajuaa aivan apteekille. Sain hiukan vettä suuhun ja se maistuu karvaalta kuin lääke."
Nick Truve ei vastannut heti tähän kysymykseen, sillä hän ei liikkunut yhtä vapaasti vedessä kuin hänen toverinsa, ja piti suunsa kiinni, jotta hän ei saisi vettä suuhunsa. Mutta kun he olivat nousseet maihin kiviröykkiön rannassa, sanoi hän:
"Nuo mustat läikät ovat maapihkaa. Sellaista olen nähnyt ennenkin, sillä sitä kaivetaan maasta lähellä meidän siirtolaamme, ja intiaanit käyttävät sitä tulisoihtuina. Mutta tuollaista öljyä kuin tuossa veden pinnalla kelluu, en sen sijaan ole koskaan nähnyt, mutta olen kyllä kuullut siitä puhuttavan. Sitäkin saadaan maasta ja sitä nimitetään maaöljyksi. Siitä haju lähtee."
"Hm", mutisi Pekka Drufva, "ihmeellisen lihavaa maata tämä lienee, koska itse maasta voi lähteä öljyä. Sellaista en koskaan ole kuullut. — Katsohan meidän vaatteitamme, nehän ovat aivan öljyssä, ja miltä ne haisevat! Mikä onni, että tuuli on myötäinen, muuten me aivan tukehtuisimme. Olinhan minä tuntevinani omituista hajua lähestyessämme tätä paikkaa, mutta en koskaan voinut aavistaa, että se tuli järvestä."
He alkoivat nyt tarkastella sitä paikkaa, jossa he olivat. Kiviröykkiö ei ollut kovin suuri, mutta se ansaitsi todellakin kalliolinnoituksen nimeä, joksika vanha tiedustelija oli sen ristinyt. Näiden lohkareitten takana oli kylliksi turvallisia ampumapaikkoja eikä myöskään ollut vaikea väijyä niiden takana tulematta itse nähdyksi.
"Tänne me pysähdymme", sanoi Pekka Drufva. "Antaa Susien tulla! Täällä me voimme puolustautua heitä vastaan niinkauankuin ruutia ja kuulia riittää."
"Ja ruokaa", sanoi Nick Truve. "Sitä paitsi unohdat sinä niemen. Järven ympäri on helppo kulkea ja meidän päällemme voidaan hyökätä kahdelta taholta. Ainahan me voimme ampua jonkun intiaanin, mutta ladatessamme hyökkäävät toiset päällemme. Toista se olisi, jos olisi itsestään latinkiin meneviä pyssyjä."