Pekka Drufva raapi korvallistaan. Muuta hän ei osannut vastata vanhan tiedustelijan epäilyksiin, sillä hän myönsi vanhuksen olevan oikeassa.
"Siitä huolimatta olen halukas suostumaan ehdotukseesi", jatkoi Nick
Truve, "sillä ranta takanamme näyttää olevan suoperäinen ja matala, ja
meidän olisi mahdoton sekoittaa jälkemme. Paha kyllä emme osaa lentää.
Mutta jos meidän on pakko tapella, niin on sitä parasta tehdä täällä.
Mieluisinta olisi kuitenkin, jolleivät Sudet keksisi piilopaikkaamme."
Aluksi näytti todellakin siltä, kuin vanhan tiedustelijan toivomus olisi käynyt toteen, sillä kului ainakin pari tuntia ennenkuin ainoatakaan intiaania näkyi, vaikka miten tarkasti olisi pidetty heitä silmällä. Sillä välin molemmat pakolaiset päättivät syödä loput eväistänsä, jotka olivat repuissa. Syöminen saisi sitten jäädä Jumalan haltuun, tuumivat he. Jos heidän oli pakko ruveta tappeluun Susien kanssa, oli heidän parasta olla voimissaan.
Lopetettuaan ateriansa ja juteltuaan hyvän aikaa, ilmestyi äkkiä joukko intiaaneja järven toiselle rannalle. He näyttivät epäröivän minne pakolaiset olivat kadonneet, sillä he kulkivat sinne tänne etsien heidän jälkiään. Kaksi heistä herätti erikoista huomiota, sillä he näyttivät olevan toisia korkeammat arvoltaan. Toisen heistä saattoi heti kookkaasta vartalostaan ja sulkapäähineestään tuntea Kirjavaksi Kotkaksi. Toisen suhteen Nick Truve oli sitä mieltä, että hän varmaankin oli poppamies Luspa.
"Sitä asiaa minä en voi arvostella", sanoi Pekka Drufva, "sillä minä näin hänet ainoastaan karhuksi pukeutuneena."
"Hän se on", intti vanhus. "Etkö huomannut, miten poppamiehen ruumis vähä väliä hytkähteli, ja samoin on tämänkin laita."
Varsin pitkän neuvottelun jälkeen, joka näennäisesti koski pakolaisten valitsemaa suuntaa, näytti Luspa viittaavan kiviröykkiötä kohti järven toisella rannalla. "Siellä he ovat", sanoivat hänen liikkeensä niin selvästi, kuin olisi kuullut sanat hänen huuliltaan. Ja heti sen jälkeen läksi koko liuta, kaikkiaan kaksitoista hyvin asestettua miestä, veteen uidakseen niemelle.
Nyt oli ratkaiseva hetki.
Pekka Drufva istui kallion halkeamassa, valmiina nostamaan pyssynsä poskelleen. Mutta kesken jännittävää odotusta pälkähti tuuma hänen päähänsä. Hän laski pyssyn polvelleen ja otti sen sijaan tuluksensa esille, iski tulta ja sytytti palan taulaa.
Siltä paikalta, missä hän istui, saattoi hän nähdä miten öljy muodosti ikäänkuin kolmikulmaisen peilin järven yli. Sen kärki ulottui kiviröykkiöön, jota vastoin kolmion kanta kulki pitkin järven vastakkaista rantaa.