"Minä näen teidän kasvoistanne, pikku sokerinuket, etten ole tervetullut, mutta siitä en välitä vähääkään. Minulla on kuitenkin pari sanaa sanottavana teille, ja yhdentekevää sanonko ne ennemmin vai myöhemmin. Teidän tulee tietää, ketä te saatte kiittää tulevasta kohtalostanne, ja minäpä kerron teille, millaiseksi tämä kohtalo on muodostuva. Kuka on saattanut teidät nykyiseen asemaanne. Niin, sen teidän isänne on tehnyt. Monta vuotta sitten, vähää sen jälkeen kuin Minuit oli perustanut ruotsalaisen siirtokunnan Delawaren rannoille, kyllästyin minä merielämään, tulin sattumalta näille seuduille ja huomasin, että täällä oli viihtyisää miehen elää, jolla ei ollut syytä ikävöidä asutumpia seutuja, sellaisia, missä n.s. laki kahlehtii vapaata ihmisiä. Valitsin itselleni uutisasutuksen lähellä nykyistä Uuden Jokilinnan linnoitusta. Siellä minä raivasin maata, rakensin talon ja perustin puutarhan, joka kohosi vuosi vuodelta arvossa. Delawaren rannoilla ei ollut ainoatakaan uutisasutusta, joka olisi ollut paremmin hoidettu tai arvokkaampi kuin omani. Minä viihdyinkin siellä hyvin ja vaimoni ja molemmat lapset myöskin. Tosin naapurini, vaikka he olivat maanmiehiäni, kieltäytyivät seurustelemasta kanssani siksi, että olin ollut merisissi, mutta siitä en välittänyt, sillä olin oppinut olemaan itselleni kylliksi. Niinpä eräänä kauniina päivänä saapui isänne Uuteen Ruotsiin siirtokunnan kuvernööriksi, ja hän vaati, että ne siirtolaiset, jotka eivät olleet synnyltään ruotsalaisia, vannoisivat uskollisuudenvalan Ruotsin kuningattarelle. Minun naapurini, suuria pelkureita kaikki, tekivät sen, mutta minä kieltäydyin. Kerran olin vannonut uskollisuudenvalan mustalle lipulle, enkä koskaan katunut sitä, sillä se oli tuottavaa, mutta uutta valaa en tahtonut vannoa, kaikkein vähinten hameissa käyvälle kuninkaalle. Tahdoin olla oma kuninkaani, mutta en kenenkään alamainen, ja juuri siitä syystä olinkin tullut tänne, sillä niihin aikoihin ei näillä seuduin puhuttu paljonkaan kuninkaasta tai laista. Mutta mitä tapahtui? Niin, uusi kuningas karkoitti minut omalta uutisasutukseltani antamatta mitään korvausta, ja luovutti sen ruotsalaisille. Oliko se oikein tehty?"
Hän vaikeni, ikäänkuin odottaen vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, jatkoi hän:
"Ei, se oli verisintä vääryyttä. Mutta Peter Irgens ei anna kenenkään kohdella itseään ynseästi, nimitettäköön häntä kuvernööriksi tai miksi muuksi hyvänsä. Minun täytyi väistyä ylivoimaa, mutta minä vannoin, pyhemmin kuin mitään uskollisuudenvalaa, että kostaisin perinpohjin ensiksikin kuvernöörille ja toiseksi uutisviljelijälle, joka oli uskaltanut anastaa minun työni ja vaivani hedelmät. Sattumalta tulin ensiksi kostaneeksi uutisasukkaalle. No, se epäonnistui, vaikka minun on vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää oikeaa syytä siihen, miten tuo uutisasukas ja hänen seurueensa saattoi päästä ulos siitä haudasta, jonne minä irokeesien avulla olin heidät elävältä muurannut. No hyvä, sanoin minä, jos et saanutkaan Mackille kostetuksi, niin pidä huoli siitä, että kostat sitä perinpohjaisemmin kuvernöörille. Minä tuumin yötä päivää, keksiäkseni oikean keinon. Jos, tuumin minä, väijyn Printzinhovin puistossa tai jossakin muussa sopivassa paikassa, niin ei liene kovin vaikeaa eikä itsellenikään vaarallista ampua kuula hänen sydämeensä. Mutta kaikkienhan meidän on kuoltava, eikä helppo ja tuskaton kuolema ole mikään kosto tällaisessa tapauksessa. Ei, teenpä jotain, joka tuottaa hänelle monen vuoden surun ja tuskan. Ja vihdoin keksin oikean keinon. Minä otin selkoa hänen perheoloistaan. Silloin sain tietää, että hänen toinen avioliittonsa oli lapseton, mutta että hän sitä hellemmin oli kiintynyt lapsiinsa ensimäisestä aviostaan, varsinkin kahteen nuorempaan tyttäreensä, jotka asuivat vielä kotona. Siinä on oikea keino. Nuo tyttäret minä ryöstäisin, niin ettei hän koskaan saisi heitä enää nähdä. Siten osuisin paremmin hänen sydämeensä kuin lyijy kuulallani. Nyt aloin vakoilla ja pian ilmestyikin edullinen tilaisuus, jolloin vänrikki oli poissa, sillä muulloin hän aina riippui heidän hameenhelmoissaan, kun he kauniilla ilmalla läksivät kävelylle. Minä pyysin ystävältäni, Kovapäältä apua, varastin veneen jokirannasta, kaikki oli hyvin valmistettu ja miten aikeeni onnistui, sen te itse parhaiten tiedätte."
Nyt hän taaskin vaikeni katsellen vihaa ja voitonriemua säkenöivillä katseilla uhrejaan.
Ei tälläkään kertaa hän saanut vastausta. Nuoret tytöt olivat niin kauhuissaan, etteivät he voineet puhua. Ja sitä paitsi, mitä hyötyä siitä olisi ollut, Jos olisikin ruvennut keskusteluihin noin sydämettömän roiston kanssa?
Metsälilja ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa tästä pitkästä puheesta, mutta kun hän tyttöjen pelästyneistä kasvoista saattoi nähdä, että sen sisältö varmaankin oli kaikkea muuta kuin mieluisa, suuttui hän, asettui uhkaavana Peter Irgensin eteen ja sanoi:
"Miksikä Vesirotta puhuu sanoja, jotka pahoittavat valkoisia kukkia? Metsälilja on heidän ystävänsä, ja karttakoon Vesirotta hankkimasta itselleen vihollisen Kovapään teltassa! Tämä teltta on naisia varten, eikä miehiä — mene!"
Hollantilainen näytti hiukan ällistyvän päällikön vaimon karkoituskäskyä, sillä hän ei tahtonut riitaantua hänen kanssaan. Hän vastasi varsin sävyisästi:
"Älä suutu, Metsälilja, kun et tiedä, mistä on kysymys. Minulla on vielä jotakin sanottavaa valkeille tytöille ja sitten en enää häiritse teitä."
Sitten hän kääntyi tyttöjen puoleen ja jatkoi! ruotsiksi: