"Minä olen nyt sanonut teille, ketä te saatte kiittää ryöstöstänne. Nyt tahdon ilmaista kohtalonne. Helppo minun olisi ollut tappaa teidät, mikä ehkä olisikin ollut viisainta. Velttous ei minua siitä estänytkään, vaan se seikka, että olin joutunut riitaan ei yksin päällikön, vaan myöskin poikani kanssa. Kuulkaa siis, mitä olen päättänyt: sinä, Lydia, joudut päällikkö Kovapään vaimoksi, sinä, Greta, saat sen sijaan valkoisen miehen. Saat mennä naimisiin poikani Willin kanssa, joka vastoin tahtoani on rakastunut sinuun matkan varrella. Paremman miniän olisin toivonut itselleni, mutta olkoon menneeksi!" — —
Lydia neiti oli oikeastaan lempeä ja hiljainen luonteeltaan, mutta sellaisetkin voivat, jos jousta liiaksi jännitetään, syttyä tuleen, ja niin hänenkin nyt kävi. Hehkuvin silmin hän nousi sohvalta, astui niin lähelle vanhaa merirosvoa, että tämä peräytyi askeleen, ja sanoi:
"Tiedä siis, kurja roisto, että kernaammin tapan itseni kuin suostun Kovapään vaimoksi. Sinä, kurja olento, luulet viisaudessasi järjestäneesi kostohankkeesi siten, että ne täyttyvät tahtosi mukaan. Mutta saatpa nähdä, että on korkeampi ja jalompikin voima olemassa kuin sinun, joka johtaa ihmisten kohtaloita, ja jollet saa sitä ennemmin tietää, niin ainakin sinä päivänä, kun riiput hirsipuussa."
Hermojännitys oli Lydialle ollut liian suuri. Tuo voimakas vastaus oli siinä määrin väsyttänyt häntä, että hän vaipui voimattomana sohvalle.
Ihmeissään Metsälilja oli seurannut hänen voiman purkaustaan. Kumartuen
Gretan puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa:
"Mitä Vesirotta sanoi, mikä saattoi suututtaa noin julmasti Valkoista
Ruusua?"
"Vesirotta sanoi, että Kovapää nai Valkean Ruusun", kuiskasi Greta.
Tämä vastaus vaikutti intiaaninaiseen melkein kuin kipinä ruutiin. Hänen vihansa ei kääntynyt Lydiaan, vaan hollantilaiseen, jonka suunnitelmat hän arvasi. Notkeana kuin kissa hän hyppäsi hämmästyneen Irgensin päälle. Greta luuli, että hän aikoi repiä häneltä silmät päästä, mutta Metsälilja pui vain nyrkkiään hollantilaisen nenän edessä Ja sitten hän alkoi sättiä, tietenkin irokeesin kielellä.
"Manitu lähettäköön pahoja paiseita ruumiiseesi, ilkeä Vesirotta, niin että korpitkin karttavat ruumistasi, kun se heitetään rikkatunkiolle. Kuka on antanut sinulle luvan tunkeutua minun ja Kovapään väliin, jota sinä, ilkeä noita, koetat viekoitella tuomalla hänen tielleen metsän kaikkein kauneimman kukan, jotta hän unohtaisi ja hylkäisi oman Metsäliljansa, rakkaimpansa. Nyt ymmärrän, mikä sinä, aivan kuin pahanhajuinen kettu, joka väijyy tunturikyyhkystä, vangitsit valkean päällikön tyttäret ja toit heidät irokeesileiriin. Mutta varo itseäsi! Kovapäällä on kaksi korvaa. Jos sinä puhut toiseen, niini minä kuiskin toiseen. Saa nähdä, kenen ääni tunkeutuu syvemmälle. Lähde heti pois tästä teltasta, jotta et myrkyttäisi hengelläsi minua ja valkoisia neitoja ja ettemme me sairastuisi katselemalla sinun inhottavaa hahmoasi."
Tätä suullista kaunopuheisuutta säestivät niin voimakkaat iskut ja tyrkkäykset, että Peter Irgens piti parhaana kadota teltasta.