Pekka Drufva iloitsi suuresti näistä sanoista. Nehän sisälsivät lupauksen, ja siksi hän hyvillä mielin poistui sen miehen luota, jota hän kerran toivoi saavansa nimittää apekseen.
Seuraavana päivänä laski "Enkeli" niminen laiva Uuden Göteborgin laivalaituriin, jossa se viipyi viikon päivät purkaen lastiaan ja lastaten uutta. Tänä aikana Pekka Drufva kävi jäähyväiskäynneillä monien ystäviensä luona siirtokunnassa. Joka hirsimajaan hän oli aina ollut tervetullut vieras, siksipä hänen lähtönsä herätti myös suurta surua ja kaipausta. Myöskin Pekka kävi päällikkö Uncasin luona mohikaanikylässä. Hyvästi jättäessään sanoi Uncas:
"Johtakoon suuri henki, joka hallitsee sekä valkoisia että punaisia miehiä, Ukkosen Veljen askeleet siten, että hänen tiensä autuaita metsämaita kohti kävisi suoraan eikä monissa mutkissa. Ja ajatelkoon Ukkosen Veli joskus punaista ystäväänsä meren toisella puolen, kun hän istuu omassa wigwamissaan tai nuotiotulen ääressä. Uncas ei ikänä unohda Ukkosen Veljeä."
Metsäliljalta Pekka Drufva sai jäähyväislahjaksi heinistä taiteellisesti palmikoidun laukun, jonka hän omin taitavin sormin oli tehnyt.
Koittipa sitten lähtöpäivä. Koko aukio Uuden Göteborgin ja laiturin välissä oli täynnä ihmisiä, joista toiset tahtoivat lausua Pekka Drufvalle jäähyväiset, toiset taas vielä viimeisen kerran nähdä laivan, joka edusti pientä osaa heidän rakkaasta isänmaastaan. Nyt köydet irroitettiin, purjeet nostettiin, viimeiset jäähyväissanat vaihdettiin, ja hitaasti "Enkeli" soljui Delawarejoen aavalle ulapalle. Laivan reunaan nojautuneena seisoi Pekka Drufva kiinnittäen kyyneleisen katseensa määräpaikkaan, missä Greta Printz istui korkean säkkikasan päällä, vuoroin painaen nenäliinansa silmilleen, vuoroin heilutellen sitä ilmassa. Eikä kumpainenkaan siirtynyt paikaltaan niinkauankuin he saattoivat nähdä toisensa.
Pekka Drufvan takaa häämöitti Ahvenanmaan Lassin hoikka vartalo. Hän oli pyytänyt ja rukoillut saadakseen seurata Pekka Drufvan mukana, ja tahtoi ruveta sotamieheksi samoinkuin Pekkakin. "Kun sinusta tulee upseeri", oli hän sanonut, "niin voin minä olla sinun passarisi." Eikä Pekalla ollut sydäntä kieltää.
Pekka Drufva oli aikonut seurata laivan mukana Göteborgiin, joka oli sen matkaan määränä, ja sieltä käväistä Jakobsdalissa isäänsä tervehtimässä, ennenkuin hän läksi Saksaan armeijaan. Mutta kohtalo ja oikulliset tuulet tekivät tämän aikeen tyhjäksi. "Enkelin" täytyi, kärsittyään vahingon merellä, laskea Amsterdamin satamaan ja viipyä siellä pitemmän aikaa saadakseen vaurionsa korjatuiksi. Näin ollen oli Pekka Drufvan mielestä viisaampaa matkustaa suoraan Hollannista sotanäyttämölle, kirjoitettuaan kotiinsa, että hän oli palannut Eurooppaan ja kerrottuaan tulevaisuudentuumistaan.
Saavuttuaan ruotsalaiseen armeijaan, hyväksyttiin sekä hänet että
Ahvenanmaan Lassi sotaväkeen. Mutta jo vuoden kuluttua tuli Pekka
Drufva upseeriksi, ja kun hän rauhan jälkeen syksyllä jo palasi
Ruotsiin, oli hän luutnantti ja hänet kirjoitettiin Helsingen
rykmenttiin.
Nyt hän oli kahden vaiheilla: matkustaisiko Uuteen Ruotsiin hakemaan morsiantaan?
Sydän käski, mutta järki kielsi. Kokemuksesta, joka johtui aina lapsuusajoilta saakka, hän tiesi, että hyvällä toimeentulolla on suuri merkityksensä kodissa. Voisiko hän elättää vaimonsa ja perheensä? Siihen hänen täytyi vastata kieltävästi. Tähän aikaan, jolloin ruotulaitos ei vielä ollut voimassa, oli upseereilla rauhan aikana vain puoli palkkaa, jolleivät he olleet garnisoonissa. Ja puolella palkalla ei hän itse edes voinut elää, vielä vähemmän vaimo ja lapset. Siksi hänen täytyi totella järjen ääntä ja, sen sijaan että hän olisi ajatellut naimista, koettaa hankkia itselleen sivutyötä, niinkuin kaikki upseerit saivat tehdä, joilla ei ollut yksityistä omaisuutta. Hänestä tuli maanmittari.