Valtaneuvos nyökkäsi hyväksyvästi päätään ja sanoi ystävällisesti:

"Astu peremmälle, vanha toveri, ja käy tähän tuolille istumaan, niin voimme keskustella yhdessä."

Kersantti seurasi korkean herran käskyä, ja De la Gardie jatkoi:

"Mikä on nimesi, ystäväni?"

"Gunnar Drufva, teidän armonne."

De la Gardie hätkähti ja iski pienet, ruskeat silmänsä kersanttiin.
Vihdoin hän sanoi:

"Jos olisit ollut ratsumies etkä musketööri, niin olisin luullut tunteneeni sinut."

"Saksan sodassa olin musketöörinä, mutta Puolan sodassa ratsumiehenä — olin Upplannin ratsuväen korpraali."

De la Gardie työnsi syrjään kalkkunapaistinsa, nousi paikaltaan, ikäänkuin hän olisi aikonut astua kersantin luo, mutta muutti mielensä, tarkasteli jälleen tuikeasti sotavanhusta ja kysyi:

"Olitko mukana Liettuan retkellä vuonna 1827, jolloin me ajoimme takaa pakenevia puolalaisia ja pakoitimme heidät pysyttelemään loitolla Liivinmaalta?"