Äkkiä Mugalla seisoi päällikön teltan edustalla, kenenkään huomaamatta hänen tuloaan. Vasen käsi oli sidottu ja siteen alta tihkui verta. Ja synkkä kuin ukkosilma oli hänen muotonsa, kun hän ilmoitti uutisensa.
Toista sataa Sutta, kertoi hän, piileskeli tällä hetkellä kylien ja metsästysmaan välillä ja yhä useampia odotettiin lännestä. Heidän aikomuksensa oli kiertää ja vangita koko metsästysseurue, ja he odottivat vain merkkiä lännestä hyökätäkseen esiin. Saattoi odottaa heidän tuloaan vielä tänä yönä. Miten niin suuri joukko Susia oli voinut kätkeytyä samaan metsään, jonka läpi äskettäin metsästysseurue oli kulkenut keksimättä jälkeäkään heistä, oli Mugallalle täysi arvoitus.
"Varmaa on", päätti hän kertomuksensa, "että jollei kuljeskeleva Susi, joka luultavasti yksin samoili pyöreän kukkulan juurella, olisi verenhimossaan ampunut Ukontulta, niin olisivat he yllättäneet meidät kaikki tänä yönä, vanginneet tai tappaneet meidät."
"Oletko lähettänyt sanaa kyliin?" kysyi Lentävä Orava.
"Kyllä, lähetin Visertävän Pääskysen. Hän on nopsajalkainen ja luulen, että hän on onnellisesti päässyt Susien ohitse."
"Mistä sinä sitä oletat?"
"Hänen oli määrä kolmasti matkia haikaran ääntä, jos hän pääsisi läpi, ja minä kuulin huudon."
"Hyvä, sitten saamme pian apua. Nyt täytyy meidän vain pitää puoliamme kunnes toiset tulevat. Antakoon Manitu voimaa jahtinuolillemme! Ne eivät ole terästetyt taistelua varten!"
"Mutta meillä on Ukontuli joukossamme sekä hänen putkensa, ja se merkitsee paljon", sanoi Villikissa toivehikkaasti.
"Niin, niin, Ukontuli auttaa meitä", kuului monelta taholta.