Poika antoi merkin, että hän oli ymmärtänyt ja katosi sitten kuin salama. Parin minuutin kuluttua hän sousi pähkinänkuoren tapaisessa kaarnaveneessä joella.
* * * * *
Aamusumu hellitti ja vetäytyi metsään. Itäinen taivaanranta hehkui purppuraisena ja kultaisena. Venelaituriin, joka sijaitsi Uuden Jokilinnan linnoituksen alapuolella Delawarejoen itärannalla, laski puuvene, josta Pekka Drufva ja Mackin vaimo, Gertrud lapsineen nousi maihin. Linnoitus vallineen ja paaluaitauksineen lepäsi ääneti mäen kukkulalle, aamu-auringon taikavalon ympäröimänä, mutta sen muurien takana näytti tyhjältä ja autiolta. Yksinäinen vahti, joka kivääri olalla kulki edestakaisin vallilla, sekä vuohi, joka oli kiivennyt muurille ja sieltä katseli ympäröivää maisemaa, olivat ainoat näkyvät elävät olennot. Hetken kuluttua avattiin kuitenkin portti, ja nuori mies sotilaspuvussa kiiruhti jyrkkää polkua myöten alas venesillalle.
Hän ennätti paikalle juuri kun Pekka Drufva ja hänen seuralaisensa aikoivat sieltä poistua.
"Sinäkö se olet, Gert Rumpali", huudahti edellinen. "Tuotko sanaa luutnantilta, vai miksikä olet muuten näin varhain jalkeilla?"
"Minä aavistin, että sinä saapuisit tänne, niinpiankuin kuulin, että Gertrud oli lähtenyt kuvernöörin puheille Mackin katoamisen johdosta, sillä kenet hän lähettäisi tänne jollei sinua, ja siksi olen kaiken yötä odottanut veneen tuloa saadakseni keskustella kanssasi."
"Varmaankin sinulla on tärkeää asiaa, koska olet kaiken yötä ollut vahdissa. Mitä sinulla on sydämelläsi?"
"Niin, minä aioin pyytää, Pekka Drufva, että sallisit minun seurata mukanasi tiedusteluretkellesi. Enkö saa tulla mukaan, Pekka? — — —"
"Ei", vastasi Pekka Drufva lyhyesti "Mohikaanit auttavat minua, ja siinä työssä, joka minulla nyt on käsillä, on minulla heistä enemmän apua kuin sotamiehistä."
Näin sanoen Pekka Drufva aikoi poistua, mutta kun hän huomasi, miten sotamiehen reippaat, terveeltä näyttävät kasvot muuttuivat alakuloisiksi, hillitsi hän itseään ja kysyi lempeämmällä äänellä: