"Miksikä haluaisit seurata mukanani, Gert Rumpali?"
"Katsos", vastasi sotilas punastuen, "kun minä viime syksynä putosin jokeen ja olin vähällä hukkua, seisoivat useat tovereistani rannalla ja katselivat vain liikuttamatta sormeakaan pelastamisekseni, mutta Mack, joka sattumalta tuli paikalle, heittäytyi heti veteen ja pelasti minut oman henkensä uhalla, sillä virta oli hyvin voimakas syyssateiden aikana. Minä saan siis kiittää häntä hengestäni. Olkoon, ettei yksinkertainen rumpali ole suuren arvoinen, mutta velka on velka, olkoon se suuri tai pieni, ja minä olin arvellut saavani lyhentää sitä hiukan, kun pelastajani ehkä itse on vaarassa."
Pekka Drufva tunsi jotakin kosteaa silmäkulmassaan kuullessaan nuo sanat. Hän vastasi:
"Sinulla on kiitollinen sydän, Gert Rumpali, ja koska vielä lisäksi tiedän, että olet rohkea ja hyvä toveri, niin saat seurata mukanani, sillä senkaltaisesta auttajasta on aina hyötyä. Mutta et sinä voi muitta mutkitta heittää virkaasi ja tulla mukaan retkelle, joka venyy ehkä pitkäksikin."
"Olen jo pyytänyt lomaa ja saanut luutnantilta luvan", vastasi Gert riemuiten.
"No, se on toista se! Varustuksia sinulla on myöskin, niinkuin näen, sekä kivääri että ampumavaroja. Mutta sinulla on rumpu selässäsi! Et suinkaan sinä aio ottaa sitä mukaan metsään? Niin kovaäänisestä soittokoneesta ei meillä ole hyötyä matkallamme. Äänettömyys tai kuolema tulee siellä useasti kysymykseen."
"Rumpali ei kernaasti luovu rummustaan. Se tuottaisi hänelle onnettomuutta. Ja voit olla varma siitä, Pekka Drufva, että rumpuni on vaiti niinkauan kuin minä haluan, mitä jokainen aviomies ei taida voida väittää vaimostansa."
Pekka Drufva nauroi.
"Pidä sitten rumpusi, hupsu poika, mutta sen minä sanon, jos kuulen sen rämisevän sopimattomaan aikaan, niin isken sen murskaksi selkääsi vasten."
"Heti paikalla saat nähdä mihin se kelpaa, Pekka Drufva."