Ovi avautui ja sisään astui — Peter Irgens hollantilainen. Pelosta voimattomana ja pettynein toivein Gertrud vajosi penkille. Hän tunsi liian hyvin Peter Irgensin, tuon häikäilemättömän miehen, josta huhut kertoivat, että hän oli ollut merirosvo ennenkuin hän asettui uutisasukkaaksi, ja Gertrud oli varma siitä, että hän oli syypää Mackin katoamiseen. Samaahan mohikaanipäällikön kertomuksestakin oli käynyt ilmi, sillä kukapa muu irokeesien parissa ollut valkea mies olisi voinut olla kuin Peter Irgens. Eikä se mitään hyvää merkinnyt, että hän tuli nyt tänne kuin varas yöllä.
Hollantilainen naurahti raa'asti, kun hän huomasi Gertrudin kauhun.
"Niin, niin", sanoi hän, "sinulla on paha omatunto; sinä pelkäät nähdessäsi kostajan tulevan."
Mykkänä kauhusta Gertrud ei voinut muuta kuin tuijottaa kutsumattomaan vieraaseen. Hänen kielensä oli halpautunut.
"Sitä paitsi", jatkoi hollantilainen, "voin tuoda sinulle terveiset Mackilta. Olin vastikään hautaamassa häntä, ja totta puhuakseni, minä ne hautajaiset panin toimeen."
"Onko Mack kuollut?" pääsi koriseva kuiskaus vaimon huulilta.
"Ei, kuollut hän ei ole, mutta haudattu! Ha, ha, haa. Ensin hänet haudattiin — kuolema seuraa kyllä jäljessä. Ha, ha, haa."
Peter Irgens nauroi niin makeasti, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin hyvin sukkelaa.
Peter Irgens on tullut hulluksi, tuumi Gertrud ja merkillisesti kyllä hänen rohkeutensa palasi jälleen. Ja rohkeuden mukana puhekykykin.
"Mutta etkö tavannut Pekka Drufvaa ja Gert Rumpalia sekä mohikaaneja,
Peter Irgens?" kysyi hän.