"Hekin ovat haudatut. Ha, ha, haa, olisipa hauska tietää, kuka heistä elää kauimmin syötyään toiset suuhunsa."
Niin, Peter Irgens oli hullu, siitä ei ollut epäilystäkään, tuumi Gertrud. Se oli onneksi hänelle, sillä jos hän heti olisi käsittänyt, että hollantilaisen sanojen takana piili totuus, niin vaimo raukka olisi aivan menehtynyt. Nyt hän sen sijaan oletti, että Peter Irgensin kostotuumat Mackia vastaan olivat epäonnistuneet, ja että hän sen johdosta oli kadottanut järkensä.
Peter Irgens kävi Gertrudin viereen penkille istumaan ja alkoi puhua:
"Katsopas, Gertrud, tämän mainion tuvan, joka on parhaita koko siirtokunnassa, olen minä rakentanut, ja varma on, että se kysyi paljon rahaa, työtä ja vaivaa, ennenkuin se oli valmis. Luuletko että rakensin sen sinua ja Mackia varten?"
"Ei, sitä en luule."
"Ja kun astuu tuvan ovesta ulos ja katselee kaunista puutarhaa, suurta tupakkamaata, viljavaa maissi- ja ohrapeltoa sekä rehevää niittyä jokirannassa, niin tulee ajatelleeksi: tämä uutisasukas on varmaan ollut ahkera ja toimelias mies, kun hän on voinut raivata niin paljon maata erämaassa. No niin! Tämä uutisasukas olen minä, ja minä voin huoleti sanoa, että tämä työ on vaatinut paljon hikeä ja vaivaa, monta helteistä työpäivää, joiden päätyttyä jäseniä on väsymyksestä pakottanut. Luuletko, että suoritin kaiken tuon työn sinua ja Mackia varten?"
"Ei, sitä en luule. Mutta yhtä vähän sinun tulee otaksua, että Mack ja minä olemme ryöstäneet sinulta työsi hedelmät. Emme me karkottaneet sinua kodistasi. Ei, kuvernööri sen teki, ja ennen kaikkea sinun oma niskoittelusi ja itsepäisyytesi. Miksikä siis tahdot kostaa meille?"
"No, no, yhdessä suhteessa olet oikeassa: kuvernöörillä on kyllä runsas osansa, mutta usko minua, hänenkin aikansa koittaa. Mutta nyt on teidän vuoronne. Katsohan, Gertrud, sen minkä itse on tehnyt, sen saan myös itse hävittää. Ja se tapahtuu tänä yönä. Tuvan minä poltan perustuksiaan myöten, eikä sinun ja lastesi tarvitse erota siitä kodista, joka ehkä on käynyt teille rakkaaksi. Teidät minä paistan samalla tulella. Sitten kosto on täytetty — mitä teihin tulee. Kuvernööri ja minä juttelemme vielä yhdessä, kun hänen hetkensä on lyönyt."
Näin sanoen hän tarttui avuttomaan naiseen ja köytti hänet vuoteentolppaan kiinni. Sitten hän otti päreen uunista, joita Gertrud oli pannut sinne kuivamaan ja aikoi sytyttää sen kynttilästä. Mutta samassa hän huomasi jotain, joka keskeytti hänen sytyttämisaikeensa. Se oli suuri, raudoitettu arkku, joka seisoi tuvan seinällä.
"Missä on tuon kirstun avain?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Ehkäpä siinä on jotain, josta voin saada hiukan korvausta."