"Pyhän Eerikin muistomaljan juotua!" kuiskasi Engelbrekt Hermanille heidän päästäessään miekkoja vyöltään ja ripustaessaan niitä seinälle.
Nuorukainen viittasi ymmärtäneensä tarkoituksen. Sitten he astuivat Susipihan Björnin kanssa aitauksen sisäpuolelle seurustelupöydän ääreen. Samalla tuli joukko ammattiveljiä ja sisaria ja niiden muassa ammatinvanhin ja johtokunnan jäsenet. Hekin riisuivat aseensa ja seinät tulivat täyteen kirveitä, miekkoja, väkipuukkoja ja eräänlaisia lyhempiä miekkoja. Vähän ajan perästä oli tupa täynnä väkeä. Ammatinvanhin ja jäsenet kävivät omille paikoilleen ja sitten muut, sitä mukaa kuin saapuivat.
Viimeksitulleiden joukossa oli saksalainen kauppias Lydert Rosenbrygge, joka mitä kohteliaimmin hymyillen tervehti Engelbrektiä ja sitten huomaamatta läheni Hermania, jolla oli sijansa pöydän alapäässä. Tämä piti enimmäkseen silmänsä luotuina Engelbrektiin eikä sen tähden edes huomannut ulkomaalaisen rihkamakauppiaan asettuneen hänen vierelleen.
Nyt soitti ammatinvanhin kelloa ja kaikki vaikenivat. Siitä oli suuri sakko, jos kuka tuvassa häiritsi hiljaisuutta, sitten kuin ammatinvanhin oli vaatinut olemaan vaiti.
Ammatinvanhin oli vanha mies, mutta kasvoiltaan hyvän ja lempeän näköinen. Hänen äänensä oli heikonpuolinen, mutta kuului hyvin yli koko huoneen.
"Jesuksen Kristuksen rauha ja armo", sanoi hän, "olkoon kaikille veljille ja sisarille, jotka tahtovat tätä P. Yrjänän ammattikunnan veljeskuntaa ylläpitää ja vahvistaa ja tahtovat toisiansa keskinäisessä sovussa ja rakkaudessa tuomita, Jumalalle ylistykseksi ja kunniaksi!"
Sillä oli kokous avattu ja ammatinvanhin määräsi nyt neljä veljeä menemään kellariin tarkastamaan sitä olutta, joka sinä iltana oli nautittava ja josta osa oli hankittu toimitsijamiesten toimesta, osa oli suoritettu hairahdusten sakkoina.
Nuo neljä veljeä läksivät ja odotellessa alkoivat veljet ja sisaret puhella keskenänsä. Mutta tänä iltana tuskin tarvittiinkaan mitään sakkoja mielialaa aisoissa pitämään. Kaikkien ajatusten ja siis kaikkien puhelun esineenä oli päiväntärkeä tapahtuma ja vähän väliä kääntyivät silmät pieneen mieheen, joka istui siinä niin tyynenä ja reippaana, vaikka hänellä oli vaarallinen retki tehtävänään.
Tuskinpa oli kuitenkaan kellään muulla pöydässäistujalla niin huomaavaista ja kohteliasta vierustoveria kuin Herman Bermanilla. Tosin hän näytti ensin vähän kummastuneelta ja vieläpä vastenmielisen tunteen valtaamalta kauppiaan kääntyessä häntä puhuttelemaan, mutta tämä mielenilmaus hävisi kohta ja hän näytti jonkinlaisella mieltymyksellä kuuntelevan miehen puhetta. Miehellä oli hyvin selvillä syntymäkaupunkinsa historia ja hän osasi niin oivallisesti kertoella sen muinaisia kohtaloita ja niitä taisteluita, joita sillä oli ollut taisteltavana ympäristönsä ruhtinasten ja herrain kanssa, että hän yhtä paljon jo kertomistaidollaan kuin kertoelmiensa sisällöllä sai kuuntelijat kokonaan puheisiinsa kiintymään.
Jalomielinen Herman tunsi lämmintä myötätuntoisuutta noita vapauttarakastavia kaupunkilaisia kohtaan ja siinä menestyksessä, jolla heidän monet taistelunsa ja kaikenlaatuiset kärsimyksensä olivat päättyneet, oli jotakin tenhovoimaa, joka verhoonsa peitti itsensä kertojankin. Kenties oli tulossa taisteluita vapauden ja synnyinmaan puolesta täällä Ruotsissakin. Tässä kohden oli olemassa jonkinlaista yhtäläisyyttä tämän suuren valtakunnan ja tuon yksinäisen kaupungin kesken, ja tämän tunteen valtaamana ei Herman Lydert Rosenbryggeä pitänyt ainoastaan seurusveikkona, vaan vielä paljoa enempänä; — hän piti tätä miehenä, joka muita paremmin kykeni palavaa vapaudenrakkautta käsittämään.