"Ja sekö onnistui?"
"Täydellisesti!"
"Jospa se yhtäläisyys, jonka olet isässäsi ja Engelbrektissä huomannut, näyttäytyisi myöskin tämän toimen menestymisessä!"
"Toivokaamme, ja jollei … onhan täällä Ruotsinmaassa miehiä eikä ainoastaan naisia. Mitäpä on peljättavää … ei kai Eerikki kuningas liene ihmistä kummempi; jollei hän tahdo pitää vannomiansa valoja, niin…"
Kauppias teki pontevan liikkeen oikealla kädellään.
"Jos näin kävisi", jatkoi hän, "niin kuin kenties tullee käymäänkin, sillä minä tunnen kyllä Eerikki kuninkaan, minä… Tahdotteko näin meidän kesken kuulla jotakin, Herman Berman?"
Herman katsoi kummastuneena kauppiaaseen, joka ujostelematta ja hänen vastaustaan odottamatta jatkoi:
"Minulla on kirstullinen hyviä aseita mukanani … olin aikonut ne myydä, mutta kunnioituksesta sukulaiseenne, Engelbrekt Engelbrektinpoikaan, ja kiitollisena siitä huvista, jota teidän seurassanne tänä iltana olen saanut nauttia, tahdon tämän kirstun jättää teille ynnä täyden vallan sitä käyttämään, kun niin tarvitaan. Elkää ymmärtäkö minua väärin — tätä sanoessaan hän loi silmänsä kainosti maahan — olen saanut paljon voittoa maassanne. Tuo pieni kirstu… Mutta tulkaa, niin näytän sen teille!"
Herman ei tiennyt mitä hänen piti ajatella tai uskoa. Koko miehen olento tuntui niin suoralta ja vilpittömältä, ja sitä paitsi olisi ollut sopimatonta olla suostumatta näin auliiseen tarjoukseen, joka johtui niin kauniista ja jalosta vaikuttimesta. Mutta vaikka kaikki tämä olikin omiaan antamaan edullisen käsityksen kauppiaasta, niin oli hänessä kuitenkin jotakin, joka sai Hermanin ikään kuin vieromaan häntä. Ei tuntunut oikein saattavan katsoa häntä silmiin.
"Vielä on aikaa", jatkoi Lydert huomatessaan Hermanin miettivän, "vielä on aikaa, ennen kuin ensi muistomalja juodaan. Voimme hyvin ennen sitä ennättää takaisin. Pelkäsin näes voutia ja sen tähden hankin ammatinvanhimmalta ja ammattiveljiltä luvan asettaa kirstuni kokoushuoneen pihalle… Teidän täytyy nähdä se…"