Herman näki jotakin maassa ja kumartui sitä lähempää katsomaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuului kimeä, aivan kuin naisen kirkaisu tuvan luota.
Herman käänsihe sinne päin ja näki nuoren sinisiinpuetun tytön ja hänen vierellänsä karhun.
Mutta juuri kuin hän aikoi nousta pystyyn, sattui häneen takaa päin tikarinpisto.
Murha-asetta pitelevä käsi näytti kuitenkin vavisseen. Kenties sama kirkaisu ja sama näkemä oli säikäyttänyt häntäkin ja saattanut hänet iskussaan hairahtumaan.
Kauhea mörinä, valitushuuto semmoinen, kuin murhaajan käsissä olevan naisen, ja tähän sekaantuneena laulun sävel kokoussalista — tämä oli viimeistä, mitä Herman kykeni tajuamaan. Hänen mieleensä kuvastui sekavasti, että tämä oli se laulu, joka seurasi Pyhän Eerikin muistomaljaa, ja hän oli näkevinänsä Engelbrektin nousevan pöydästä, mutta sitten mustui maailma hänen ympärillään. Hän vaipui maahan ja meni tainnuksiin.
* * * * *
Voudintalossa oltiin sillä välin iloisia. Tosin oli vouti aluksi raskaalla mielellä, mutta kreivi näytti kaikin voimin koettavan haihduttaa niitä pilviä, jotka panivat vieraan synkälle mielelle, ja se onnistuikin odottamattoman hyvin. Oikeastaan ei vouti niin paljoa mietiskellyt mitään peljättävää vaaraa, vaan pikemmin sitä, käyttäisikö hän julkisesti valtaansa ja vangitsisi sen rohkean miehen, joka uhmaillen uskalsi tarjoutua hänen syyttäjäkseen kuninkaan edessä, vai tekisikö sen salaisesti. Hän oli tosin tehnyt päätöksensä jo ennen Hannu kreivin luokse tuloansa, mutta useinhan kun on kaksi keinoa valittavana, ollaan kahden vaiheella vielä päätöksen tehtyäkin, kunnes päätöksen purkaminen on mahdoton.
Täällä maljoja kilisteltäessä ja kreivin miellyttävässä seurassa kävi voudille varsin helpoksi päästä selville asiastaan ja pysyä kerran tekemässään päätöksessä, siinä näet, että hän, niin paljon kuin mahdollista, oli välttävä kaikkea julkisuutta siinä vainoamisessa, johon hänen täytyi ryhtyä vainoojaansa vastaan.
Ja kreivin palvelijat täyttivät maljat hyvällä viinillä ja kreivi hymyili niin ystävällisesti ja vouti oli niin tyytyväinen, että hän tänä iltana olisi ollut oikein kaunis, jollei tuo väijyvä katse, joka sentään aina pysyi jälellä, olisi tuonut mieleen käärmettä, joka herättää inhoa silloinkin, kun se mielihyvillään kiemurtelee päiväpaisteessa.