Juuri kun vouti parhaillaan kreiville selitteli, miten siunausta tuottava hänen hallituksensa oli näille kuninkaansa valtakuntain syrjäisille seuduille, kuului huoneen ulkopuolelta tavaton melu ja ääni, joka vaatimalla käski viemään jonkun voudin puheille. Kohdastansa avautui sen jälkeen ovi ja sisälle astui kaksi voudin ratsumiestä kuljettaen välillänsä pitkää dominikaanimunkkia.
He pysähtyivät oven suuhun, mutta heidän takaansa tuli esille
Kirjuri-Martti.
"Suokaa anteeksi, ankarat herrat", sanoi hän, "että tulemme rauhaa häiritsemään, mutta kuninkaan palveleminen on pantava etusijaan ja tämä mies…"
Kirjuri ei saanut sanottavaansa loppuun, ennen kuin vouti kavahti pystyyn ja meni kiivaasti huoneen poikki ovelle, jossa munkki käsivarret ristissä seisoi ratsumiesten välissä. Vouti silmäili munkkia katsein, jotka tunkeutuivat alasvedetyn päähineenkin alle.
"Ha-ha-ha", nauroi hän sitten, "mitä tämä on, miksi tulet nyt tällä tavoin luokseni, kunnianarvoisa isä?"
Munkki osotti sormellaan Marttia.
"Miten on asian laita?" kysyi vouti tältä.
"Näin paterin", vastasi Martti, "palvelijatuvan ovea kerran avattaessa ja hän näytti minusta tahtovan sukkelasti vetäytyä takaisin. Silloin viittasin näille miehille, jotka heti heittivät juomingit ja riensivät kanssani ulos. Kuultuani sitten askelia täältä portailta, riensin ylös. En erhettynyt, tuo kunnianarvoisa pateri oli siellä. Mihinkään kysymyksiin hän ei kuitenkaan ole tahtonut antaa vastausta ja silloin tuotin hänet teidän eteenne."
"Hyvin tehty, mies", sanoi vouti, "mutta rauhoitu, tällä kertaa erehdyt. Jätä pateri tänne meidän luoksemme ja vie ratsumiehet mukanasi tupaan takaisin."
Martti kumarsi ja molemmat ratsumiehet hävisivät ovesta.