Voudin katse näytti tahtovan tunkea munkin aivoihin tämän seistessä siinä käsivarret ristissä, tyynenä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Myöskin Hannu kreivissä näytti munkki herättäneen oudon tunteen. Hän oli kavahtanut pystyyn ja ottanut askelen eteenpäin, aivan kuin olisi aikonut mennä munkkia kohti, mutta oli äkkiä malttanut mielensä ja istuutunut takaisin. Hänen päänsä lepäsi kuitenkin käden varassa, ikään kuin ajatusten painamana. Mutta kuullessaan voudin sanat lähetin laittamisesta kuninkaan luokse hän taas nousi seisomaan.
"Kuulinko oikein, vouti", huudahti hän, "aiotteko jo tänä yönä lähettää sananviejän kuninkaan luokse?"
"Aion kyllä", vastasi tämä ja kääntyi kreiviin päin, "saattaako se teitä ihmetyttää?"
"Ei suinkaan, vouti, ajat ovat sellaiset, että sananviejiä tiheäänkin, luulen ma, kulkee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan, välillä. Mutta juuri tänä yönä…"
"Tämä pateri se sai minut siihen tuumaan. Hän tuli luokseni tänään iltapäivällä puhumaan kanssani päivän merkillisestä tapahtumasta. Mutta voittehan yhtä hyvin itse … kas, tuo kunnianarvoisa isä on hävinnyt…!"
Niin olikin. Munkki oli heti voudin käännyttyä kreiviin päin hiljakseen avannut oven ja hävinnyt.
"Menköön", jatkoi vouti, "hänen puheensa ja vastauksensa tuntuivat minusta kummallisilta, mutta minut hän johdatti hyville jälille ja sen tähden pitäköön kernaasti omituisuutensa."
"Johdattiko hän teidät hyville jälille?" kysyi kreivi.
Vouti teki selkoa siitä mitä oli tapahtunut. Pateri oli sanonut, ettei Engelbrektin matkan väkivallalla estäminen ollut paljoa hyödyttävä. Enemmän ja paremmin oli tehoava luotettavan miehen edeltäpäin lähettäminen kuninkaan luokse hänelle ennakolta kertomaan, mitä oli tulossa.
"Tosin tuota aioin ilmankin kunnianarvoisan paterin neuvoa, mutta hänen antamansa tiedot jouduttivat päätöstäni."