"Munkki sanoi halveksivanne vaaraa, ja että se teki hänet levottomaksi…"
"Niin, niin, minä halveksin noita kurjia talonpoikia ja kaikkea mikä heistä voi lähteä, ja minä nauroinkin tuolle saarnaajaveli paralle, joka piti asiaa niin vakavana. Mutta hänen silmänsä kantoivat kuitenkin vähän pitemmälle kuin minun, hän elää kansan parissa ja tuntee sen…"
"Ja senkö tähden päätitte heti, tunnin kuluttua, olin kuulevinani, lähettää lentolähetin kuninkaalle?"
"Kuulitte oikein, jalo kreivi, tunnin kuluttua lähtee varma sanan viejä kuninkaan puheille!"
"Aina valpas, aina onnellinen", sanoi tähän kreivi ja kohotti maljansa, vaikka vouti, jos hän oikein olisi tarkastanut, olisi isäntänsä silmissä huomannut jonkinlaista levottomuutta.
Vouti joi itsetyytyväisesti hymyillen maljansa pohjaan. Kreivi vaan maistoi omastaan, mutta käski, ikään kuin vasta nyt olisi tullut sitä ajatelleeksi, erään käsipalvelusta tekevistä palvelijoistaan pyytämään Richissa rouvaa ja Agnes neitiä tulemaan saliin arvoisaa vierasta läsnäolollaan ilahuttamaan. Palvelija meni, mutta tuli hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ett'ei arvoisa neiti voinut oikein hyvin ja ett'ei Richissa rouva voinut häntä jättää.
Kreivi nousi heti rientääkseen ulos ja pyysi voudilta anteeksi tätä pakollista poistumista. Sen sanottuaan hän meni. Ulkokäytävässä hän kohtasi Ruprechtin ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Molemmat menivät sitten sille ovelle, joka vei naisten huoneeseen. Näillä oli kaksi huonetta. Etumaisessa ei ollut ketään. Mutta heti kreivin astuttua sisään aukesi peremmän huoneen ovi ja Richissa rouva tuli ulos.
Hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuissaan, mutta kreivi ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Sallikaa minun pyytää teitä, jalo kälyni", sanoi hän lyhyeen ja vakaasti, ikään kuin pitäen varsin tärkeänä, että hänen sanansa pian käsitettiin ja että niitä yhtä pian noudatettiin, "sallikaa minun pyytää teitä joutumaan saliin voudin luokse siksi vähäksi aikaa kuin minun täytyi jättää hänet yksikseen."
Richissa rouva nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja meni.