Muistammehan edellisen päivän aamun Säterin laaksossa ja sen kauhean tiedon, minkä Agnes siellä sai. Kun hän silloin sanoi pitävänsä huolta nuorukaisen pelastumisesta, hän ei varmaankaan aavistanut, mitä vastuksia tämän mutkattoman teon toimeenpanossa oli oleva. Olihan näet vaan puhuttava Engelbrektille asiasta. Ja Engelbrekt tuli ja hän tapasi hänet; mutta oli kuin ääni olisi tarttunut kurkkuun joka kerta kuin hän oli aikeessa avata suunsa ja puhutella häntä.
Ihmissydän on aina tapaisensa, sykkipä se saran tai sametin peitossa; nyt tänään samoin kuin vuosisatoja takaperin, aina ovat sen pääpiirteet samat. Nuo selvät, alkuperäiset taipumukset, suru ja ilo, viha ja rakkaus, kosto ja kateus ja ystävyys, ne pysyvät kaikkina aikoina samanlaisina. Ne ovat ykseytenä moninaisuudessa, läpikäyvänä värivivahduksena eri aikain läikkivässä väriloisteessa. Sävel saattaa olla erilainen, mutta äänteet, jotka sen muodostavat, liikkuvat kaikki samassa sävelikössä, ylöspäin tai alaspäin. Vielä uneksuu nuorukainen mieluimmin taisteluita ja kunniaa, jos kohta sekä taistelu että kunnia on toista kuin muinoin. Mutta neitosen unelma, hänen sydämensä pyhin rukous on rauhan ja sovituksen rukousta; hän on vielä niin kuin muinoinkin syntyjänsä rauhanimpi. Ja hänessä sellaisenaan ei ole mitään muutosta tapahtunut. Yhtä salaisesti, yhtä huomaamatta kuin muinoinkin versoo rakkaus hänen sydämessään ja kehittää heleät kukkalehtensä taivasta kohti. Mutta ei ketään nykyjään enemmän kuin ennenkään ole päästetty tutustumaan siihen pyhään salaisuuteen, milloin ensi kertaa kukankuvusta tähtien valossa kuiskeena kuuluu nimi, vihkien immen lapsesta naiseksi ja kohottaen elämän verhoa levittelee hänen hakevien silmiensä eteen aavistamattomia avaruuksia, missä aamukaste vielä on jälellä, mutta sumu hälvenee ja pelkkä päivänpaiste ja lämpö ja rauha ovat vallalla.
Agnes rakasti Herman Hermania. Hän tuskin tiesi sitä itsekkään, taikka hän koetti paeta itseänsä, mutta miten olikaan, niin hänen sydämeensä oli jo Hermanin nimi uurtunut ja vaara, kuolema, joka nuorukaista uhkasi, teki hänelle kerrassaan selväksi, että tämä Herman oli hänelle suurempiarvoinen kaikkea muuta maailmassa. Siinäpä syy, miksi hänen oli niin vaikea hillitä itseänsä pöydässä istuessaan Säterin luhdinsalissa, miksi hän ei saattanut puhutella Engelbrektiä ja ilmoittaa hänelle, mikä vaara hänen ystäväänsä uhkasi. Kuinka olisikaan hän saattanut näyttää levottomalta nuorukaisen tähden? Sehän olisi ollut sama kuin suoraan sanominen: Minä rakastan häntä, hänet täytyy pelastaa. Ei, Engelbrektiä hän ei saattanut puhutella ja melkein mielihyväkseen hän näki, ett'ei siihen tullut mitään tilaisuuttakaan, vaikka taas toisekseen jokainen käsistä mennyt silmänräpäys kartutti tuskaa ja levottomuutta.
Ja niinpä tosiaan olikin. Engelbrekt oli niin syvällisissä keskusteluissa hänen isänsä kanssa, että sitä enemmän olisi kummastuttanut kaikkia, jos hän olisi häirinnyt näitä molempia juttelemalla vaarasta, jota he vielä lisäksi ehkä olisivat pitäneet todistamattomana, koska eivät yhtä hyvin kuin hän tunteneet sen ilmoittajaa. Niin kului sunnuntai ja tuli maanantai. Hän oli nyt päättänyt olla mitään puhumatta Engelbrektille, vaan puhua sen sijaan isällensä ja hetken aikaa hän jo sydämessään iloitsi nyt keksineensä oikean keinon nuorukaisen pelastamiseksi. Silloin kohotti taas rakkaus päätänsä, tämä rakkaus, jota kuin pyhäkköä täytyi salata koko maailmalta. Ei, ei, ei hän saattanut sitä ilmaista rikkaalle korkea-arvoiselle isällensä. Hän oli jalo ja hyvä, mutta ei koskaan, ei koskaan ollut niin vähäpätöinen nuorukainen, kuin Herman Berman, hänen silmissään oleva hänen tyttärensä arvoinen. Ei, ei! Eikä myöskään ollut mahdollista koko pitkään päivään päästä sen verran isän pateille, että salaisuuttaan ilmaisematta, olisi voinut sanoa hänelle, mikä oli välttämätöntä.
Ja kuitenkin täytyi nuorukainen saada pelastetuksi!
Jo oli hämärä tullut. Hän saattoi voudintalosta käsin nähdä, kuinka kynttilät ja tulisoihdut sytytettiin tuolla kappelin vierellä olevassa rakennuksessa virran vastaisella rannalla ja siellähän oli ammattikunnan kokoushuone, kuten hänelle oli sanottu. Hänen levottomuutensa kiihtyi korkeimmilleen, eikä ollut ketään, ei ketään, jolle saattoi uskoa hätänsä, ei ketään, joka saattoi pelastaa tuon uljaan, uhkarohkean nuorukaisen, hänet, joka niin omaa etuansa katsomatta oli altis panemaan henkensä jokaisen kärsiväisen miehen tai vaimon puolesta, hänet, joka oli pelastanut hänet itsensä kenties kuolemaakin kauheammasta vaarasta. Sillä hän aavisti nyt, että hiidenvaaran onkalosta ryöstäminen oli yhteydessä vouti Juhani Walen puheen kanssa, mikäli se koski lemmittyä, josta Herman oli syrjäyttämässä hänet.
Hän heittihe polvilleen pyhän neitsyen eteen, hän kostutti samettisen päänalaisen kyynelillään — mutta pyhä neitsyt ei laskeutunut paikaltaan auttamaan, hänen sydämensä oli kova kuin metalli, josta hänen kuvansa oli tehty.
Silloin leimahti valoa hänen sieluunsa. "Minä pelastan hänet itse!" oli yhtä haavaa hänelle selvänä, ainoana, mutta samalla parhaana keinona. Ja kyynelet lakkasivat tulvimasta, vaikka silmässä paloi tuli ja sydän sykki kuumeisena.
Hän meni perähuoneeseen, jossa Richissa rouva oli. Tämä näki selvään jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta kysymyksiinsä hän ei saanut vastausta.
"Ei se ole mitään, ei ollenkaan mitään, hurskas äiti", vastasi Agnes. "Hevoseni on pillastunut niin kuin sinunkin siellä viidakon läheisyydessä ja Jumalan äiti tietänee, saanenko sitä hillityksi, siinä kaikki. Elä minulta mitään enää kysy, minä en voi vastata kysymyksiisi."