Ja näin sanoen hän heittäytyi vanhan rouvan kaulaan ja suuteli häntä.
Tällöin se kuului kreivi tulevan etumaiseen huoneeseen. Richissa rouva meni ulos; kohta hän kuuli isänsäkin poistuvan ja kiireesti heitti hän päällensä väljän viitan päähineineen ja riensi ulos.
Vielä kerran hän polvistui Maarian kuvan eteen. Siitä noustessaan tunsi hän pyhän väristyksen koko ruumiissaan. Hän oikaisihe suoraksi ja suuteli kuvaa. Sen jälkeen hän heitti päähineen päähänsä, kääri viitan ympärilleen ja avasi oven. Pitkä käytävä oli tyhjänä. Hän silmäili ympärilleen joka taholle ja kiisi sitten keveästi kuin varjo noiden monien ovien sivuitse ja portaita alas. Linnantuvan ovella hän kuuli palvelijain laskevan leikkiä ja kovaäänisesti nauravan. Hän riensi sen sivuitse.
Kohta hän oli kartanolla. Sen syrjäisimmällä puolella olivat voudin hevoset ja siellä näytti joku puuhailevan niiden luona.
"Pirullinen sää, kenen tänä yönä pitänee lähteä liikkeelle", kuuli hän äänen sanovan ja hän tunsi sen Ruprechtin ääneksi.
"Vouti saa kai palkita vaivat", kuului toinen vastaavan. "Tämä on paras juoksija voudin tallista!"
Enempää hän ei kuullut. Myrsky vinkui ja reviskeli säpäleiksi paksua pilvijoukkoa, niin että aina jostakin välistä kuun kalpea hohde pääsi valaisemaan märkää maata. Mutta Agnes ei välittänyt mistään ja hänen voimansa näyttivät karttuvan joka askeleelta, minkä hän eteni voudintalosta.
Hän kulki yli sillasta ja riensi pitkin polkua kappelille ja kokoushuoneelle, joka oli sen vierellä.
Hän nousi portaille, mutta ei huomannut niitä kivijalan luona hehkuvia hiiliä, jotka Engelbrekt ja Herman olivat huomanneet. Hän kolkutti, hiljakseen ovea. Ei kukaan kuullut. Pitikö hänen avata ovi ja astua sisään ja kutsua ulos Herman, vai pitikö hänen odotella suotuisaa hetkeä? Hänen levottomuutensa yltyi epätoivoksi, kun hän samalla kuuli sisäpuolelta askelia ja puhelevia ääniä.
Hermanin ääni se oli. Sen hän pikemmin sydämellään tunsi, kuin korvillaan kuuli.