Kuutamo, joka lankesi tälle puolelle taloa, valaisi kokonaan tuon hennon naisolennon, joka siinä seisoi kuulematta myrskyä, joka kiskoi hänen viittaansa ja ikään kuin tahtoi kohottaa pois tämän surupuvun hänen hartioiltaan. Samassa alkoivat hiilet liikkua kivijalan luota ja siirtyä eteenpäin ja niiden perässä tuli pörröinen muodoton möhkäle. Se oli karhu, johon sinipukuinen neitonen tietämättään vaikutti. Se nousi portaille ja hivutti ikään kuin hyväillen päätänsä siniseen hameeseen.
Mutta sisältä kuuluvat askelet etenivät ja puhelevien äänet lakkasivat kuulumasta.
Silloin Agnes epätoivon voimalla tarttui raskaaseen oveen ja se aukeni. Hän riensi eteiseen, hän meni samaa tietä, jota äänestä oli kuullut puhelevien miesten menneen. Ja niin hän joutui portaille, jotka veivät kartanolle, ja hänen rinnallaan seisoi karhu.
Alhaalla kartanolla, missä varjo oli synkin, kuuli hän silloin kaksi ääntä puhelevan ja taas hän tunsi Hermanin äänen.
Samassa tuokiossa hän näki jotakin välkähtävän alhaalla pimennossa ja hän kiljaisi ja kiiruhti portaita alas.
Häntä vastaan tuli mies. Tämän kasvoilla oli hymyä, mutta ne olivat kalpeat.
"Mitä haet, sisar?" kysyi hän kolkolla jäätävällä äänellä.
"Näin kaksi miestä menevän kartanolle", vastasi Agnes, "missä on toinen?"
"Anna sitten sielusi Jumalan huostaan, sillä enempää et saa nähdä tässä maailmassa!"
Ja näin sanoen tarttui tuo kalpea mies kiinni neitoseen.