Tuskin oli kuitenkaan hänen kätensä koskenut neitoseen, ennen kuin karhu yhdellä väkevän kämmenensä iskulla löi hänet maahan. Mies ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiansa. Siinä syntyi hurja taistelu. Kalpea mies tavoitti kerran toisensa perään karhua sydämeen, mutta aina turhaan. Vihdoin sattui karhun käpälä häntä kasvoihin. Kauhea karjunta seurasi sitä ja kalpea murhamies hengähti viimeisen kerran.
Silloin vaikeni kokoushuoneessa laulu, askelia kuului portailla, ne taukosivat taas kuulumasta, mutta oitis sen jälkeen ilmautui kartanolle tulisoihtuja ja se tuli täyteen väkeä.
Veljet ja sisaret ne riensivät salista katsomaan, kuka juhlan rauhaa oli häiritsemässä.
Mitä he näkivät, sitä on helpompi mielessään kuvitella, kuin kertoa. Ensiksi ulkomaalaisen kauppiaan raadellun ruumiin, jonka vieressä karhu loikoi haavojansa nuoleskellen. Ja taampana lauta-aidan vieressä toisen ruumiin, jonka luona sinipukuinen neitonen oli polvillaan.
Engelbrekt oli ensimmäisiä. Hän astui polvistuneen neitosen luokse ja katsoi tulisoihdun valossa kuollutta.
"Herman!" huudahti hän ja raskas, sydäntäsärkevä huokaus tunkihe hänen rinnastaan.
"Herman Berman!" toistivat kaikki ympärilläseisojat.
"Kuka on murhamies?" kuului ammatinvanhimman heikko ääni kysyvän.
Engelbrekt silmäsi ympärilleen ja hänen katseensa pysähtyi tikariin, joka kuolleella kauppiaalla vielä oli kädessään.
"Tällä on murha-ase kädessään", vastasi hän, "tuo nuorukainen on aseeton."