"Tunsitko sitten hänet?"
"Se oli voudin väkeä, Martti nimeltään, luulen ma."
Sen enempää ei puhetta pidetty miesten kesken, vaan he jatkoivat sanaakaan sanomatta kulkuansa Torsångin kirkolle noin puolen peninkulman matkan. Täällä oli vierekkäin muutamia isoja kaksipyöräisiä rattaita, täynnä kattiloita, patoja, tuoppeja, haarikoita ja kaikenlaisia muita talouskaluja. Läheisestä tuvasta näkyi tulta ikkunasta ja sen valo heijastui himmeänä muutamista vaskiastioista, jotka varjopuolelta pistivät toisten tavarain seasta esiin. Rattaiden toista puolta valaisi kirkas kuutamo. Valaistun tuvan sisältä kuului iloisia, mutta tuon tuostakin raa'an ja hurjan naurun keskeyttämiä pilalauluja.
Mutta tien vieressä lähellä tupaa näkyi muutamia tummia haamuja, puolittain puiden riippuvien oksain peittäminä, ja jollei myrsky olisi raivonnut niin ankarasti ja virran kohina ollut niin kova, niin olisi luullut kuulevansa haamujen joukosta raskaita, sydäntäsärkeviä huokauksia. Noita kammostuttavia ääniä saattoi pitää myrskyn ja virran yhteisenä valituksena, jonka ne tuon iäkkään temppelin juurelta lähettivät ylhäiselle armahtajalle ikään kuin tulkiten maallisen elämän surkeutta, koska ihmiskieli vaikeni.
"Nuo pedot näyttävät toki saattaneen ihmisparat katon alle yöksi", sanoi Pietari Ulvinpoika synkästi katsellen pientä tupaa.
Ytimiintunkeva, hurja parkaisu, jommoisen ainoastaan mitä kauheimmissa tuskissa oleva ihminen saattaa päästää, kuului silloin tuiki selväksi vastaukseksi Pietari Ulvinpojan lausumaan arveluun.
He riensivät kakki kolme puihin päin, joiden alla haamut liikkuivat ja josta päin huokaukset kuuluivat. Hannu Djäkn ennätti ensimmäisenä perille ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan, kun hän taivutti oksat tieltä ja näki, mitä niiden alla liikkui.
Joukko naisia ympäröi kalpeata ja riutunutta haamua, joka piti käsissään äskensyntynyttä lasta ja sanoin selittämättömin katsein kohotti sitä korkeutta kohti.
Hannu Djäknille ja Pietari Ulvinpojalle, jotka äskettäin olivat tästä kulkeneet, oli heti selvänä, mitä tässä oli tapahtunut. Vaimojen oli määrä juhtien sijasta vetää kuormat voudintalolle. Juhdat oli jo ennen pantu ryöstöön; ne mitä tässä oli rattailla, olivat viimeiset jonkinarvoiset tavarat, mitä oli löydetty lukuisista köyhistä kodeista, joiden vaimot oli pakotettu tekemään juhtain virkaa, aivan samoin kuin vaimot niidenkin heinäkuormain edessä, jotka Hannu kreivi näki lähtiessään Hedemorasta pohjoiseen päin. Mutta tässä lisäsi julmuutta vielä se seikka, että näiden vaimojen joukossa oli monta, jotka olivat raskaina.
Täällä puiden varjossa, myrskyn mitä hurjimmin ulvoessa ja virran aaltojen ikään kuin raivosta kuohuessa sekä valaistusta tuvasta kuuluvan iloisen rähinän säestäessä näitä ääniä oli eräs kaikkein uupunein heistä saanut lapsen, joka sentään oli kuolleena syntynyt.