"Eikö siis tuomiokapituli tahtoisi ottaa vastaan kuninkaan miestä…?"
"Tuomiokapituli on valinnut miehensä, eikä se ole vaaliansa peruuttava, tulkoonpa vaikka kymmenen kuninkaankirjettä."
Selvästi näkyi, että pääpapit olivat kovasti suutuksissaan ja epäilemättä olivat muut tuomiokapitulinmiehet samaa mieltä, kuin nämä heidän esimiehensä. Engelbrekt hymyili mielessään tuon kuumaverisen herran suuttumukselle ja aikoi esimerkkinä mainita tanskalaisen Jöns Gerkenpojan, joka ainoastaan Eerikki kuninkaan vallakkuuden nojalla pääsi arkkipiispaksi v. 1408 ja kaikista tekemistään hävyttömyyksistä huolimatta pysyi semmoisena aina vuoteen 1421. Asian laita oli nyt melkein sama kuin silloinkin. Tuomiokapituli oli valinnut tuomiorovastinsa, mutta taipui kuninkaan tahtoon, koska hänen oli onnistunut saada paavin vahvistus miehellensä. Vastustus oli nyt sentään jäykempi, kenties paljon senkin tähden, että Olavi Laurinpoika oli jäntevämpi mies kuin Jöns Gerkenpojan kilpailija.
"Olipa tämä miten oli", alkoi taas Engelbrekt kääntääksensä keskustelun tästä tuskallisesta asiasta, "niin asiat ovat nyt huonolla tolalla Ruotsinmaassa, mihin hyvänsä silmänsä luopi. Suurimpana onnettomuutena pidän kuitenkin sitä, ett'ei meillä näytä olevan kuningasta ollenkaan. Vuodesta 1414 lähtien lienee tutkimuskäräjiä tuskin ollenkaan pidetty ja kuningasta itseään olemme niin harvoin nähneet, että helposti saattaisimme hänet unhottaa kokonaan. Vadstenaa etemmäksi ei hän ole tullut aina siitä asti kuin Margareta kuningatar kuoli, Jumala hänen sieluansa armahtakoon. Ja minun tietääkseni ei hän sen jälkeen ole käynyt Ruotsissa kuin neljä kertaa, viimeksi v. 1430 helmikuussa heti Filippa kuningattaren kuoleman jälkeen, Jumala suokoon hänen sielullensa iankaikkisen rauhan, ja silloin oli hänen edellisestä käynnistänsä kulunut yhdeksän vuotta. Saattaahan kuitenkin olla, että kaikkeen tähän pahaan on sota syynä."
"Veitte sanan suustani", tarttui tässä Tuomas piispa hyvin innoissaan puheeseen. "Tuo onneton sota se on ollut syynä kaikkeen. Nyt on sentään kuningas sopinut hansakaupunkien kanssa ja parast'aikaa hän hieroo rauhaa Holsteinin kreivin, Adolfin, kanssa, niin että saatamme toivoa sen kohta ja onnellisesti loppuvan. Elkäämme sen tähden enää puhuko pahaa kuninkaasta, vaan odottakaamme, mitä Herra meille lähettää."
Puheen näin jatkuessa oli yhtämittaa ratsastettu ja jouduttu melkein Kalmarin kirkon kohdalle. Jo pitkän matkan päähän kuului täältä aseiden kalinaa ja maata polkevien hevosten kavioiden kopinaa. Kun jouduttiin eräälle paikalle, jossa muuan syrjätie yhtyi valtatiehen, tuli näkyviin joukko kirkashaarniskaisia ja töyhtökypärisiä ritareja suuri ratsumiesjoukko mukanaan.
"Jos eivät silmäni valehtele", sanoi piispa silloin kääntyen aseenkantajaan, joka pöyhkeästi oli Engelbrektille luvannut kiitollisuuttansa vastaisen varaksi, "niin ratsastaa isäsi tuolla, Niilo Bonpoika! Saat mennä häntä vastaan. Luultavasti meillä on sama matkanmäärä ja silloin kulkenemme sitten kai yksissä."
Reipas nuorukainen ei odotellut uutta kehotusta, vaan läksi salaman nopeudella ritareja kohti. Yksi heistä ajoi poikaa vastaan ja tuli sitten hänen kanssansa piispan luokse. Yö ja Päivä-suvun vaakuna oli loistavilla väreillä maalattuna hänen kilpeensä. Tultuansa piispan eteen hän tervehti kohteliaasti.
"Hyvästi sattui, Bo ritari", vastasi piispa tervehdykseen. "Olen halunnut tavata teitä."
"Paras sattuma, kun tapaa poikansa, arvoisa isä", vastasi ritari, "etenkin koska hän tuntuu olevan mieleisenne."