"Entä sitten…"
"Sitten kai palaatte Lybekkiin ja vankeuteen?"
"Mimmoisena miehenä minua pidättekään?" karjasi ritari tämän kysymyksen kuultuaan ja kavahti pystyyn. Mutta Engelbrekt laski kätensä hänen käsivarrelleen ja loi häneen tuon omituisen katseensa, joka kykeni sekä synnyttämään että tyynnyttämään myrskyä.
"Pidän teitä rehellisenä Ruotsinmiehenä, jolle kunnia on henkeäkin kalliimpi. Samanlaisia ovat nekin, jotka minä tahdon päästää häpeällisestä vankeudesta. Onnistukoon minun asiani paremmin kuin teidän, ritari! Sillä sen verran luulen voivani sanoa, että jollei teitä lunasteta omillanne ja heimolaistenne täysipainoisilla hopeamarkoilla, niin ei kuningas sitä mahtane tehdä."
Engelbrekt pusersi ritarin kättä ja poistui.
Oli sanomattoman kaunis ilta, kesäkuun ensimmäisiä. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla ja lauhkeat tuulahdukset puhaltelivat salmelta Absalonin kaupungin ylitse, ikään kuin tuoden terveisiä Lundista, piispankaupungista, ja kuiskeillaan muistutellen menneitä suuruuden- ja kunnian-aikoja, jolloin Valdemarein valtikka ulottui Itämeren etelärannikolle ja jolloin rauha ja sopu ja veljeys yhdistivät Ruotsin ja Tanskan heimolaiskansat liittokirjoja laatimatta ja valoja vannomatta.
Ei tosin vielä tanskalaista Ruotsissa vihattu, mutta kyllä saksalaisia. Vaan jos tanskalainen oli apuna sortamassa kansaa vastoin lakia ja oikeutta, niin oli selvää, että hänkin ennen pitkää oli saava osakseen samanlaisia tunteita ja että hänetkin kohta yhtä hyvin kuin saksalaiset ja italialaiset oli luettava ulkomaalaisten joukkoon, joilla lain mukaan ei ollut oleva mitään sanomista tai käskemistä Ruotsinmaassa. Epäilemättä oli Margareta kuningattaren tarkoitus vähitellen sulattaa yhteen pohjolan kolme kansaa, mutta hänen kasvattipoikansa ei ymmärtänyt, ei voinut käsittää niitä tulevaisuudentuumia, joita tuo suuri vainaja oli sydämessään säilyttänyt. Hän piti muitta mutkitta valtakuntiansa samanveroisina, kuin saksalaiset pikkuruhtinaat maitansa. Hän oli vaan saanut suuremman alan pikkumaisille pyrinnöilleen, siinä kaikki, ja jos missä tuli este tielle, hän sen potkaisi syrjään, jos se oli potkaistavissa. Mutta Eerikki kuninkaan jäljissä rupesikin itämään siemen siihen kansallisvihaan, jota sitten unioonikuninkaat niin runsaissa määrin kasvattivat ja kastelivat, että vieläkään vihanpuusta tuskin muuta kuin runko on katkaistuksi saatu, vaikka onkin kolme vuosisataa vierinyt unioonin hajoamisesta.
Mitään varsinaista päätöstä, mitään kirjoitettua asiakirjaa, joka ikuisiksi ajoiksi oli yhdistävä nuo kolme valtakuntaa, ei tosin ollut olemassa, mutta todellisuudessa oli yhdistämistuuma jo sen verran toteutunut, että yksi kuningas hallitsi kaikkia kolmea valtakuntaa, ja viisaus ja nero olisivat kenties saattaneet tämän todellisuuden perustalle luoda yhden kolmiyhteisen kansan. Aikain kuluessa olisi kyllä unhotettu sekä yhteisesti tehdyn ja kirjallisesti laaditun ja vahvistetun päätöksen olemattomuus, että myöskin se seikka, ett'ei noiden kolmen kansan mieltä oikeastaan koskaan oltu koko asiassa kysytty. Mutta kun kuningas, niinkuin nyt oli laita, oli niin varomaton ja älytön, ett'ei ainoastaan väärin käyttänyt valtaansa, vaan vieläpä suorastaan rikkoi voimassaolevaa lakia, jota oli vannonut noudattavansa, herätti hän tyytymättömyyttä ja vihaa ensin itseensä ja sitten sitä suurtyötä vastaan, jota hän oli lähetetty hoitamaan ja suojelemaan.
Kuninkaan tuli antaa voimaa laille ja ylläpitää rauhaa. Se oli hänen ensimmäinen, mutta samalla hänen korkein ja kaunein tehtävänsä. Mutta hän ei sitä täyttänyt, ja selvitettäväksi jäi, muistamattomuus ja taitamattomuusko siihen olivat syynä, vai ehdon tahdonko hän rikkoi lakia ja sorti kansan pyhimpiä oikeuksia.
Melkein tällainen oli Engelbrektin ajatusten juoksu, kun hän illan suussa käyskeli kaupungin keskitse, ja kuta enemmän hän tällaisia ajatteli, sitä levottomammaksi hän tuli, kuten ihminen tavallisesti tulee jonkun tärkeän hetken lähetessä; ja huomispäivällä oli varmaankin sellainen hetki helmassaan.