Huomaamattansa suuntasi hän kulkunsa linnalle päin. Siellä oli vielä paljon ihmisiä liikkeellä ja iso väkijoukko käveli valaistujen linnanikkunain edustalla, josta saattoi nähdä, miten ylhäiset herrat ja neitoset karkeloiden ja leikkien liikkuivat kuninkaan hovissa.
Engelbrekt väistyi levottomuuksineen ja toiveineen hälisevästä väkijoukosta syrjään ja meni linnan sivustalle eräälle puitakasvavalle paikalle, jossa hän häiritsemättä saattoi antautua ajatustensa valtaan ja ikään kuin nähdä ja kuulla, kuinka "osattaret kangastaan kutoivat."
Ja hänen mielessään ryhmittyivät kuvat omituisella tavalla; hauska ja iloinen elämä tuolla kuninkaan linnassa ja hätä ja kurjuus hänen kotimaansa vuorilla ja laaksoissa. Tuolla ylhäällä paras'taikaa tanssittaessa ja leikittäessä puuttui tuhansilta hänen maalaisparoiltaan elämän välttämättömimmät tarpeet. Eikä heiltä niitä puuttunut omasta syystä, vaan mitä röyhkeimmän mielivallan takia. Ja juuri senpä tähden oli vaara suuri, ja suurin hänelle ja niille, jotka tanssivat tuolla ylhäällä. Elämä pohjolan tuntureilla on ankara herra, mutta hän ei kuitenkaan pakota kapinaan. Kukkasen toisensa perästä saattaa myrskyn vihuri karistaa maahan, halla ja lumi saattavat niukan viljan tuhota ja ihmisten toiveet saattavat kuihtua — mutta kaikki tämä yllyttää vaan uusiin ponnistuksiin. Taivaan herra saattaa kurittaa myrskyä ja lauhduttaa pakkasen ja ilo ja riemu saattavat taimia uudelleen. Miehen mieli taipuu Herran käden alle.
Mutta mielivallan alle ei mies taivu.
Suopealuontoiset ja kaikenlaisiin puutteisiin ja kieltäymyksiin tottuneet taalainmiehet sietivät niin kauvan kuin suinkin sitä pahaa, millä ulkomaalainen kuningas ja hänen voutinsa heitä rasittivat. He maksoivat veronsa, mikäli jaksoivat, mutta kun tämä vero laittomasti määrättiin ja vielä laittomammasti kannettiin, silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Silloin he havaitsivat, että vapaus, rakkain heille kaikesta, olikin vaan tyhjä sana. Eikä siinä kyllin, heidän ihmisoikeuksiansakin sorrettiin. Eipä ainoastaan heidän isiltä perittyjä talojansa ja tilojansa heiltä ryöstetty, vaan heitä itseäänkin kohdeltiin kuin oikeudettomia elukoita.
Huomispäivä oli nyt ratkaiseva, oliko rauha palaava Ruotsin kansalle, vai eikö. Kuningas oli itse ratkaiseva asian ja hänen vastauksensa oli samalla kertaa ilmaiseva, oliko hän asettuva lakia polkemaan, vai sitä noudattamaan. Edellisen kohdan toteutuessa saattoi tuskin edeltä arvata, mitä oli seuraava. Se vaan oli selvä, että oli syntyvä taistelu elämän ja kuoleman uhalla. Sillä se ihminen, joka on pakotettu hädän vimmaan, taistelee näin. Hänen täytyy joko voittaa tai kuolla.
Pauhaavan karkelosoiton sävelet kuuluivat kuninkaansalista. Ne vetivät Engelbrektin huulet laimeaan hymyyn, joka on surun veikko. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi nähnyt molempia näitä vastakkaisia kuvia rinnatusten, vaan toisen yläpuolella toista. Hän näki kuninkaanlinnassa vallitsevan huiman hilpeyden ikään kuin perustuvan huokauksiin ja kyyneliin ja vereen. Maa oli kuninkaan alta ontoksi kaivettu. Hän ja hänen ritarinsa tanssivat ikään kuin omalla haudallansa — taikka kuninkaan omasta tahdosta riippui, oliko niin käyvä.
Kiivas, vähän matkan päästä kuuluva sanakiista ja ikään kuin miekkojen paljastamisesta syntyvä ääni herätti Engelbrektin ajatuksista.
"Peruuttakaa sananne, Otto Pogwisch", huudahti tuima ääni, "taikka olen minä miekka kädessä todistava Brita neidistä lausumanne sanat valheiksi!"
"En tiennyt", kuului Otto Pogwisch vastaavan, "veljentyttärenne teihin niin läheltä koskevan. Tuskinpa olisi hänen sulhasensa, herra Erengisle Niilonpoika, sanoistani niin tulistunut. Mutta neiti on ihana ja te olette nuori, herra Eerikki Akselinpoika!"