"Eerikki Akselinpoika olisi hylkiö, jos sallisi tällaista häväistystä toistettavan."
Ja sitten kalahtivat miekat vastakkain.
Engelbrekt kiiruhti paikalle, mutta hänen joutuessaan perille, oli jo asia ratkaistu. Toinen riitelevistä loikoi verissään nurmikolla. Toinen pisti miekkansa tuppeen. Mutta samalla kertaa olikin hänen vihansa unhotuksissa eikä kaatunut hänestä enää ollut hänen ja veljentyttären kunnian solvaaja, vaan ainoastansa apua tarvitseva ihminen. Ja hän kumartui kaatunutta auttamaan.
Miekka oli sattunut sydämen tienoille ja verta virtasi tulvalta. Se oli Otto Pogwisch. Eerikki Akselinpoika kiskasi silkkivyön vyötäisiltään ja koetti sillä sitoa haavaa, mutta oikaisihe kohta pystyyn ja katseli ympärilleen, ikään kuin apua etsien. Silloin hän huomasi Engelbrektin.
"Auttakaa minua", sanoi hän puoliääneen, "meidän täytyy kantaa ritari linnaan. Olkaa huoleti, minä tunnen siellä kaikki käytävät eikä kukaan saa meitä nähdä, mutta tämä ritari tarvitsee taitavamman käden apua kuin minun, eikä sellaista ole muualla kuin linnassa."
Engelbrekt ei kauvan siekaillut, vaan suostui ritarin auttajaksi. Tämä teki pitkän kierroksen pimeintä varjopaikkaa pitkin ja pääsi siten muutamasta takaportista linnaan. Täällä hän kulki pitkää kapeaa käytävää, joka päättyi yhtä kapeihin kiertoportaihin. Kavuttuaan näistä ylös joutuivat he erääseen holvihuoneeseen, jonka katosta riippui lamppu ja siinä vahakynttilä. Huoneessa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta kokonaista kolme ovea. Yhden avasi ritari ja siitä he astuivat pieneen huoneeseen, joka sisustuksesta päättäen näytti olevan jonkun hovineidin hallussa.
"Tämä on veljentyttäreni huone", sanoi ritari, "vaikk'ei se enää kauvan tulle sinä olemaan, jos minä saan tahtoni perille ja kun pääsen veljeni, Olavi herran puheille. Odottakaa nyt minua täällä, minun täytyy puhutella Brita neitiä ja hakea kuninkaan lääkäri, minä palajan heti."
Ennen kuin Engelbrekt ennätti sanoa sanaakaan, oli nuori mies kadonnut ja siellä oli nyt Engelbrekt yksinään kuninkaan linnassa haavoitetun vieressä, jonka elinpäivä millä hetkellä hyvänsä saattoi olla lopussa. Hän oli siellä asemassa, joka välttämättömän ja samalla kertaa niin vaarallisen salaperäisyytensä puolesta oli ihka outo niin avomieliselle miehelle kuin Engelbrekt.
Ei koskaan elämässään hän ollut tehnyt tekoa, jonka seurauksia olisi tarvinnut peljätä. Mutta täällä hänet valtasi levottomuus, joka oli kiusallinen, parhaastaan sen tähden, ett'ei hänellä mielestään ollut oikeutta antautua mihinkään vaaraan, joka saattoi häntä estää pyrkimästä korkeampaan päämääräänsä ja täyttämästä sitä tehtävää, jonka hän vapaaehtoisesti oli ottanut kärsivien maanmiestensä puolesta toimittaakseen. Huone oli tosin syrjäisessä osassa linnaa ja sen seikan, että se oli hovineitien yksityisiä huoneita, piti kai myöskin olla omiansa antamaan varmuutta; mutta paljaastaan kuninkaan tulemisen mahdollisuus oli tarpeeksi kiihottamaan hänen levottomuuttaan korkeimmilleen.
Ja ikään kuin heti toteuttaakseen tämän pelon kuului yht'äkkiä kuninkaan ääni aivan oven takaa.