Lääkäri oli nyt tarkastanut haavan.
"Se on vaarallinen", sanoi hän, "mutta ei kuolettava. Luulenpa vielä teidän saattavan panna toimeen aikeenne ja viedä ritarin salmen toiselle puolen kartanoonne, Näsiin. Huomenna tulen sinne hänen luoksensa."
Puhuessaan hän taas loi katseensa Engelbrektiin. Tämä näytti myöskin puoleltansa tunnustelevan tuota kunnianarvoista vanhusta.
"Kälfvesten!" sanoi vihdoin Engelbrekt.
"Nyt se selvisi minullekin", virkkoi ukko, "siellä viimeksi näimme toisemme. Niin, nyt hän on toisessa elämässä, tuo hyvä kuningatar, ja nyt Vadstenan munkit laulavat messuja hänen sielunsa rauhaksi. Rauha hänelle! … ja jospa Herra ei antaisi hänen vanhan palvelijansa olla kovin kauvan erossa hänestä!"
"Muistan aivan hyvin nimenne", jatkoi hän hiukan ääneti oltuaan, jolla ajalla hän näytti ikään kuin muistelevan. "Te olette Engelbrekt Engelbrektinpoika ja kuningatar sanoi vielä teille aikovansa matkustaa Taalainmaahan näkemään tätä elatusveronsa osaa. Olipa onni teille, nuori Eerikki Akselinpoika", hän kääntyi tällöin tätä puhuttelemaan, "että tapasitte tämän miehen."
Kuului hiljaista ovelle naputtamista, ja kun se avattiin, astui sisälle nuori tyttö. Se oli neiti Brita Olavintytär.
"Nyt on kaikki kunnossa", virkkoi hän hätäisesti ja puoliääneen, "palvelijanne odottavat tässä ulkopuolella. Pitääkö heidän tulla…?"
"Pitää, pitää", vastasi Eerikki herra yhtä hätäisesti ja pari miestä astui sisään. He tarttuivat varovasti vielä tainnoksissa olevaan ritariin ja kantoivat hänet ulos.
Eerikki Akselinpoika ja Brita neiti menivät samalla kertaa. Ainoastaan kuningattaren lääkäri ja Engelbrekt jäivät huoneeseen.