Mutta hekin poistuivat kohta ja vanhus saattoi Engelbrektin alas linnanpuutarhan kautta. Täällä vaaleansinisen kesätaivaan alla näyttivät muistot virtailevan vanhuksen mieleen, sen miehen herättäminä, joka kerran oli tavannut hänet Kälfvestenissä, ja hän heittäytyi niiden valtaan yhtä halukkaasti, kuin arkin asukkaat odottamaan kohta pääsevänsä polkemaan viheriöitsevää maata.
"Joulun tienoissa kolme vuotta takaperin", sanoi hän, ja äänestäkin kuuli hänen mielellään näitä muistoja uudistelevan, "joulun tienoissahan se kuningatar läksi Ruotsiin. Niilo Erengislenpoika, Ulfåsan herra, oli sairaana ja kuningatar läksi Vadstenasta sinne, vaikka hän jo oli sairaana ja vaikka minä kielsin häntä lähtemästä, samate kuin abbedissakin, tuo hurskas sisar Bengta Gunnarintytär, mutta meidän rukouksemme eivät auttaneet. Minä seurasin kuningatarta Niilo herran luokse. Siellä puheltiin paljon Vadstenan luostarin perustajasta, pyhästä Brita rouvasta, ja siitä, että hänellä usein oli tapana kävellä jalkaisin Ulfåsasta Vadstenaan, jolloin hän tavallisesti lepäsi Kälfvestenin kirkolla. Silloin pisti hurskaan kuningattaren päähän, että hänenkin piti kulkea tuo pitkä matka jalkaisin kovimmassa talvipakkasessa. Ja kaikki kävi niin pian, että näytti siltä, kuin hän olisi aavistanut kuolemansa lähenevän ja tahtonut kiireesti saada kaikki toimitetuksi. — Minä näin hänen rukoilevan yhdessä Märta rouvan, Niilo herran emännän kanssa. Läksin silloin hiljaa huoneesta ja menin sairaan Niilo herran huoneeseen, ja kun tulin takaisin, oli kuningatar poissa. Ei kukaan ollut häntä nähnyt, ei kukaan tiennyt, mitä tietä hän oli lähtenyt. Märta rouva kyllä tiesi, mutta hän oli pyhästi luvannut olla sanomatta. En ymmärrä itsekään, mistä pälkähti päähäni kuin salama ajatus, että hurskas kuningattareni oli tahtonut kulkea Pyhän Britan tietä takaisin Vadstenan luostariin, jalkaisin, yksinään, keskellä talvea, tehdä toivioretken, yhtä vaarallisen, mutta … mutta ehkä paljoa vilpittömämmän, kuin hän tuolla ylhäällä oleva, hänen herransa, teki pyhälle haudalle. Minä läksin häntä etsimään ja siellä lähellä Kälfvesteniä, sen lähteen luona, jolla on Pyhästä Britasta nimensä, siellä hän oli polvillaan rukoilemassa, sairas kuningatar parkani, jolla ei koskaan ollut yhtään saastaista ajatusta ollut. Ja minä olin kuin lumottu: vaikka olisi henkeni mennyt, niin en olisi tahtonut häntä rukoillessaan häiritä. Mutta sitten hän nousi pystyyn ja vaipui taas alas, nousi vielä kerran ja astui askeleen eteenpäin ja lankesi tainnoksissa maahan."
"Silloinhan te ikään kuin itsensä Pyhän Britan lähettämänä tulitte paikalle ja yhdessähän me veimme kuolintautiansa sairastavan kuningattaren takaisin luostariin. Muistatteko sisarien kyyneliä ja hurskaan Bengta sisaren valitusta? Niin, niin, hurskaampaa sisarta ei ole polvistunut Pyhän Britan luostarinmuurien sisällä kuin kuningattaremme, joka nyt on autuaana Jumalan tykönä taivaassa."
Vanhus kallisti päänsä kättänsä vasten, ikään kuin tuo muistelma olisi hänet kokonaan valtoihinsa ottanut.
"Hyvin muistan kaiken tämän", virkkoi Engelbrekt, "enkä koskaan ole unhottava enkä voikaan unhottaa, sitä päivää, jona Filippa kuningatar minua kiitti ja pyysi minua tervehtimään Taalainmaan vuorien miehiä. En koskaan ole nähnyt kasvoja, joista samalla kertaa olisi niin ilmennyt kärsimystä ja nöyryyttä, kuin hänen kasvoistaan ilmeni. Mutta silloin oli tuo jalo kuningatar terveempänä; tämä oli seuraavana päivänä. Ei kai hän siitä kävelystään sairauttaan saanut?"
"Ei, ei, tietysti ei, mikäli minä ymmärrän. Sairauden juuret olivat syvemmällä. Mutta minun taitoni ei riittänyt. Herra kaipasi yhtä enkeleistään siellä ylhäällä, sen tähden hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen parantaa sitä sairautta, joka kuningatarta vaivasi."
"Ankarasti on tuomittu kuningasta…"
"Ei sanaakaan enää, Engelbrekt Engelbrektinpoika", vanhus kävi yht'äkkiä varsin totiseksi, "kuningattaren muiston nimessä, ei sanaakaan enää! Kuulkaa minun suustani hänen omat sanansa! Yöllä vasten kolmen pyhän kuninkaan päivää[24] minut kutsuttiin kuolevan kuningattaren huoneeseen. 'Sodan onnettomuudet' — sanoi hän — 'ovat tehneet kansan mielen nurjaksi kuninkaalle ja, niin kuin on tavallista, pannaan kaikki hänen syyksensä. Kenties minun kuolemastanikin syytetään häntä. Mutta teidän, joka tiedätte kuolemani syyn, teidän tulee julistaa julki maailmalle, että minä kuolin ruumiillisesta sairaudesta. Kuningas on jyrkkäluontoinen, mutta hän ei tarkoita niin pahaa, kuin näyttää. Te sen hyvin tiedätte, joka näitte hänen minulta rukoilevan anteeksi puhuttuansa suuttumuksen sanoja Stralsundin onnettomuuden jälkeen. Tervehtikää kuningasta, herraani, ja sanokaa hänelle Filipan viimeisen ajatuksen ja viimeisen rukouksen olleen hänen hyväksensä!' — Pari tuntia sen jälkeen julisti nunnien laulu luostarinkirkosta heidän kuninkaallisen sisarensa kuoleman."
Engelbrekt ei tahtonut millään väliväitteillä häiritä vanhan miehen hurskasta ajatusta. Tämä painoi kätensä ristiin ja sulki silmänsä; hänen huulensa kuiskasivat samalla kertaa rukouksen. Sitten hän taas alkoi:
"Uskokaa minua, Engelbrekt; mitä kaikkea Eerikki kuningas lieneekin rikkonut, tässä hän ei rikkonut. Hän rakastaa Ceciliaa … niin, kuningatarkin rakasti häntä, häntä hän hovineideistään piti rakkaimpana… Kenties hän salaa sitä suri, mutta maailma ei tätä surua nähnyt, eikä Eerikki kuningaskaan. Nyt minua kuitenkin tämä rakkaus kauhistaa ja minä halajan erota täältä. Eerikki kuningas tanssii ja leikkii ja joka askel vieroittaa häntä yhä kauvemmaksi Filippa kuningattaren muistosta. Martti ukko kävelee täällä kohta menneiden aikain kummituksena, ilon ruusut kuihtuvat, missä hän näyttäytyy."