"Vähäinen on vaara keskellä päivää ja keskellä tietä … mutta sille, jolla on salahankkeita mielessä, ovat yön hetket parhaat eikä hänen polkujansa useimmiten löydetäkkään, ennen kuin onnettomuus jo on tapahtunut."
"Tästäkin on pidetty huolta. Arvoisa neiti ei koskaan mene ulos varmatta varjelusväettä ja öisille retkille hän ei mahtanekkaan lähteä…"
Munkki loi tällöin jotenkin tuikean katseen Hermaniin, joka ei saattanut salata näiden sanojen ja katseiden valtavata vaikutusta. Oli sentään lämpöäkin tässä katseessa. Se ei ollut vieraan, vaan ystävän katse. Ja ikään kuin levottomalle nuorukaiselle näyttääkseen, kuinka hartaasti hän toivoi hänen paranemistansa, sanoi hän kääntyen Erkkiin, joka istui oven suussa penkillä:
"Varovaisuus on toki aina hyvä sääntö! Sinä, Erkki, olet sukkela poika eikä haitanne pitää tarkasti silmällä voutia ja hänen toimiansa. Sinä voit ottaa sen tehtäväksesi, arvelen ma!"
Poika hypähti pystyyn kuin hengenvaarassa.
"Aivan varmaan voin sen tehdä, isä Johannes, ja varmoja tietoja olette saava; saatte luottaa siihen."
"Elä kuitenkaan ole kovin kärtteliäs, poika", varoitteli munkki, "isäsi istuu vielä tornissa eikä vouti ole vielä unhottanut sitä häpeää, mikä hänelle tuli, kun pääsit Borganäsistä pakoon."
"Mitä siihen asiaan tulee", arveli Erkki ovea läheten, "niin olenhan toki nyt Engelbrektin palveluksessa… Mitäpä sitä paitsi tekee, vaikka henkenikin menettäisin, jos vaan siitä voi olla Hermanille ja sinulle jotakin hyötyä."
"Jumala olkoon kanssasi, poika!" virkkoi siihen isä Johannes ja Herman nyökäytti ystävällisesti päätänsä jäähyväisiksi.
Erkin lähdettyä tarttui munkki Hermania käteen. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut koetella hänen valtasuontansa, mutta hän piti sitä edelleen kädessään ja Herman loi häneen kysyvän katseen.