"Mitä ajattelette isä?" kysyi hän.
"Sinua ja Agnesta!" munkki tyynesti ja vakavasti vastasi.
"Minua ja Agnesta!" huudahti Herman, sekä muodollaan että äänellään ilmaisten tunteensa, "te asetatte rinnakkain kaksi nimeä, joita…"
"Joita tuskin saattaa rinnakkain mainita", täytti munkki. "Niin, niin on, poikani, ja juuri sen tähden ajattelen teitä molempia."
"Siitä teille suuri kiitos", jatkoi Herman säihkyvin silmin, "mutta huomatkaa samalla, hurskas isä, että minä toki itse ajatuksiani ja tekojani hallitsen."
Sanat näyttivät munkkiin kovasti koskevan. Hän painoi tummat kasvonsa alas ja ummisti silmänsä, puristaen samalla huulensa yhteen. Varmaankin synnyttivät nuorukaisen sanat hänessä taistelun, jota hillitäkseen hänen tarvitsi ponnistaa voimiansa. Kun hän parin silmänräpäyksen kuluttua taas avasi silmänsä, oli kuitenkin katse taas levollinen, niin kuin tavallisesti.
"Oikein sanot, poikani", sanoi hän, "minulla ei ole mitään oikeutta sinuun, mutta minä pidän sinusta enemmän kuin muista ja minä tunnen maailman… Tahtoisin mielelläni nähdä Engelbrektin kasvattipojan onnellisena, katso sen tähden ajattelen sinua enemmän, kuin minulla kenties on oikeuttakaan. Suo se anteeksi isä Johannekselle, Herman, hänen hyvän tarkoituksensa tähden."
"Rakas isä", virkkoi taas Herman, "sitä en toki liene tarkoittanut … luonteeni on kiivas. Onhan teillä toki oikeutta puhua minulle tästäkin asiasta, teillä, joka olette Engelbrektin ystävä ja joka lähinnä Jumalaa olette pelastanut henkeni."
"Minä ja karhu, niin!" hymyili munkki. "Mutta pila sikseen, minulla on jotakin tärkeätä sinulle sanottavaa … käsitä se sitten, miten tahdot, mutta viisas se on, ken noudattaa hyvän ystävän neuvoja…"
"Puhu, isä, minä kuuntelen sinua…!"