"Tahdon kertoa sinulle tarinan nuoruuteni ajoilta. Se on joissakin määrin oman tarinasi kaltainen, vaikka se, jonka minä aion kertoa, on täysin päättynyt, kun taas sinun on vasta alulla. Minulla oli nuoruudessani ystävä; hän oli reipas ja kelpo nuorukainen, talonpoikaispoika, niin kuin minäkin, ja kaukainen sukulainen Engelbrektille. Me kasvoimme yhdessä, me kolme, eikä toinen toiseltaan mitään salannut, vaikka ystäväni ja minä olimme kokonaista viittätoista vuotta Engelbrektiä vanhemmat. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat aikaiseen, ja sen tähden hän joutui Engelbrektin isän kasvatettavaksi, niin että hän oli Engelbrektin kasvatusveli. Kaikki oli meillä yhteistä, leikkimme yhtä hyvin kuin harjoituksemmekin, joihin myöskin kuului tuo harvinainen kirjoittamis- ja lukutaito. Mutta Engelbrektin isällä oli talossaan vanha munkki. Tämä vanha mies tahtoi jollakin tavoin osottaa kiitollisuuttaan, ja niin hän meille opetti hengellisten taitoja, sillä minäkin sain olla opetuksessa läsnä. Näin pitkälle, näetkös, ovat sinun ja ystäväni tarina samankaltaiset. Sinäkin olet kasvatuspoikana muutaman Engelbrektin talossa ja sinullekin on munkki opettanut hengellisiä asioita."
"Niin kuin sanotte, isä, näin pitkälle se on minun omaa tarinaani, vaikka minä olen ollut yksinäni ja teitä oli kolme."
"Samanlainen on tarina osaksi edelleenkin. Tämä oli siihen levottomaan aikaan, jolloin ruotsalaiset herrat panivat Albrekt kuninkaan viralta ja kutsuivat sijaan Margaretan. Täällä Taalainmaassa oleskeli silloin muuan Albrekt kuninkaan miehiä, ylhäinen herra, jolla oli ihmeen ihana tytär. Nimistä vähät, ne jäävät salaisuudekseni. Mutta ystäväni hehkui kohta rakkautta tuohon ylhäiseen neitiin ja mikä kummempaa, hän sai myöskin vastarakkautta. He kihlautuivat ja ystäväni, joka et käsittänyt itsensä ja tuon ylhäisen herran välillä löytyvän muuta eroa, kuin minkä tämän suurempi rikkaus teki, anoi hänen tytärtänsä vaimokseen. Ylhäinen herra ajoi kosijan ylenkatseella luotaan."
Herman säpsähti. Kertomus näytti kokonaan kiinnittäneen hänen huomionsa. Hän ei saattanut pidättää mielipahanhuudahdusta.
"Juuri niinä päivinä", jatkoi munkki, "piti tuon ylhäisen herran lähteä pois kotimaahansa, koska Albrekt kuninkaan hallitus oli lopussa ja hän itse istui vankina Skånessa. Silloin onnistui ystäväni taivuttaa arvoisa neiti jättämään isänsä ja seuraamaan häntä Norjaan. Engelbrekt epäsi, mutta minä kehotin ja tarjosin apuani. Kaikki kävi hyvin; syrjäisessä tunturikirkossa toimitettiin vihkiminen ja ritarin lähdettyä matkoihinsa palasi ystäväni takaisin ja otti talonsa hoitoonsa ja eli muutamia vuosia onnellisena vaimonsa kanssa. Mutta pian tuli tuho. — Eräänä iltana, kun ystäväni tuli kotiin käräjiltä, oli hänen vaimonsa kadonnut…"
Munkki keskeytti kertomuksen. Hänen katseensa harhaili esineestä esineeseen. Olisi saattanut luulla hänen näkevän edessään ystävänsä, josta puhui. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja poskilihakset värähtelivät, ikään kuin olisivat tahtoneet miehen itsensähillitsemistaitoa pilkkanansa pitää.
"Muistelo pahoittaa mieltäsi, isä", sanoi tällöin Herman ja tarttui molemmin käsin munkin toiseen käteen, "jättäkäämme tämä kesken."
"Ei, ei … tahdon puhua loppuun. Kreivintytär oli kateissa ja kaikki tiedustelut olivat turhia. Lapsi, poika, oli jätetty surevalle isälle … talosta hän oli ottanut mukaansa ainoastaan nuoren hevosen, jonka oli saanut mieheltään…"
Taaskin munkki keskeytti puheensa. Näiden muistelojen kertominen näytti olevan vaikeampaa, kuin hän tahtoi tunnustaa.
"Eikö hän sitten koskaan enää nähnyt karannutta vaimoansa?" kysyi
Herman.