Kohtalo riisti kumminkin nuorukaiselta vastauksensaannin sillä kertaa. Ovi aukeni ja hurskas perheenäiti Richissa rouvan seurassa astui sisälle.
He pysähtyivät kynnykselle. Engelbrektin vaimo hymyili Hermanin voimakkaat liikkeet nähdessään, mutta Richissa rouva näytti kokonaan toisella mielellä katselevan sekä häntä että munkkia. Hän kalpeni ja vapisi ja hänen huulensa avautuivat, ikään kuin huudahdukseen, mutta ääni kieltäytyi tehtäväänsä tekemästä.
Munkkikin muuttui siinä samassa. Herman, joka oli tarttunut hänen käsiinsä, tunsi, kuinka ne vavahtivat, ja katsoessaan hänen tummiin silmiinsä hän niissä näki niin kamalan liekin, niin kalvavan, että hän päästi kädet ja peräytyi askelen taaksepäin. Hän ei ollut huomannut oven avautumista, ja vasta käännyttyänsä ympäri hän näki nuo molemmat naiset. Nähdessään Richissa rouvan hän ensiksi tuli ajatelleeksi Agnesta, eikä hän sille mitään voinut, että tunsi itsessään jotakin, joka teki hänet iloiseksi, vaikka tämä tunne olikin niin perin vastakkainen sille tuskanilmeelle, mikä Richissa rouvan kasvoista kuvastui.
Seuraavassa tuokiossa hän näki Richissa rouvan rukoilevin elein syöksyvän munkkia kohti. Mutta munkki seisoi suorana ja jäykkänä. Hän ojensi ehkäisten kätensä ja sanoi niin kylmästi, että veri kuuntelevain suonissa jähmettyi:
"Te hairahdutte, jalo rouva…"
Sen jälkeen hän veti päähineensä kasvoilleen ja astui ovelle päin.
"En, en", huusi Richissa rouva hänen jälkeensä, "minä en hairahdu…"
Ja munkki kääntyi ympäri ja sanoi vieläkin kovakiskoisemmalla äänellä:
"Mutta minä olen unhottanut kaikki, Richissa rouva!"
Sen jälkeen hän läksi huoneesta.