Vouti katosi huoneeseensa käytyään kreiviä tervehtimässä. Huoneessa oli jo ennen häntä pitkä, pulskavartaloinen mies, jolla oli kaulassa hopeavitjat, ja joka muutenkin koko käytöksellään ilmaisi tottuneensa käyttäytymään sangen vapaasti herransa edessä. Hän katsoi puolittain halveksivasti hymyillen sisälleastuvaan voutiin, jonka verettömistä yhteenpuristetuista huulista ja synkästä katseesta selvästi näkyi, kuinka hänen mielensä oli kuohuksissa.
"Nyt taitaa tulla tosi eteen!" sanoi mies hymyillen.
"No onnistutkohan sitten tällä kertaa paremmin?" kysyi vouti suomatta edes silmäystä miehelle.
"Hänhän on sairaana, ja siitä saatte kiittää sitä saksalaisen hutilusta, joka niin mainiosti tehtävänsä toimitti", vastasi mies; "sillä kertaa valitsitte aseenne huononpuolisesti vouti."
Vouti nyökäytti päätänsä ja mies jatkoi:
"Kyllä hän on ihana, tuo neiti, ja kyllä hänellä on kosijoita runsaasti, mutta jollei tuo nelijalkainen riiviö tule hänelle avuksi, ja jollei taikakeinoja käytetä, niin mahtanevatpa tällä kertaa hankkeemme menestyä, niin totta kuin vielä nimeni on Maunu."
"Eihän se ensikerta ollut, jolloin tuumasi tyhjiin menivät kosiessasi toisen miehen puolesta", sanoi vouti silmänsä mieheen nostaen.
"Ainoahan se kerta oli!" mutisi mies.
"Entä piispa sitten?"
"Piispa … niin, niin, se on eri asia. Mutta tepä ette olekkaan mikään piispa, vouti."