Mutta valepukuinen harkitsi vaan sitä, kenelle näistä, jotka hän tähän asti oli tavannut Engelbrektin väestä, hän parhaiten saattaisi jättää voudin kirjeen. Viimein hänelle asia selvisi. Erkki oli kaikista soveliain. Hänet tunsi neiti ja häntä hän ei saattanut epäillä, kaikista vähimmin hän oli häntä pitävä Juhani Walen kirjeenkantajana.
Tuskin hän oli päässyt tästä selville, ennen kuin nousi ja läksi verkalleen pihasta. Nyt oli Erkki saatava käsiin. Hän katseli joka taholle portin ulkopuolelle päästyänsä, mutta pihalla olevien renkien tähden, saattoihan näet joku niistä katsella hänen menoaan, hän ei voinut valita muuta tietä, kuin voudintalolle vievän, koskapa oli sanonut hakevansa voutia ja tämä nyt oli siellä.
Hän astuskeli sen tähden tietä pitkin voudintalolle päin ja päästyänsä muutamalle mäelle, hän ilokseen näkikin Erkin kulkemassa, niin kuin hänkin voudintaloa kohti. Mies joudutti nyt kulkuansa ja saavuttikin saavutettavansa aivan talon edustalla.
"En ole pitkiin aikoihin ollut täällä vuorella", hän sanoi pojalle, "mutta jollen pety, niin tämä mahtanee olla voudintalo."
Erkki myönsi niin olevan, mutta loi talonpoikaan epäluuloisen silmäyksen.
"Sanovat Borganäsin voudin tänään tulleen tänne, lieneekö totta!"
"Totta on. Jos häntä haette, niin ei tarvitse pitemmälle mennäksenne.
Mutta mitä häneltä tahdotte?"
"Aion kannella hänen miehiänsä vastaan."
"Ja luuletteko tosiaankin siitä mitään hyötyä lähtevän…?"
"Jollei lähde, niin valitan Engelbrektille ja hän on kyllä auttava minua oikeutta saamaan… Tulen hänen talostaan ja olen puhutellut hänen kasvattipoikaansa… Hän neuvoi minua ensin voudin puheille ja sanoi hänen nyt olevan täällä ynnä erään saksalaisen kreivin ja tämän tyttären."